"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä
isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella
laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä
juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin
minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja
kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?"
"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei
aivan..."
Tähän hän päätti.
"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä.
"Ei, lapseni", kuului vastaus. "Hiero ainoastaan minun käsiäni ja
kulmiani vähän viiniätikällä... ja sitte... mene noutamaan Kristuksen
Seuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten
olen merkinnyt."
"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja
kulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin.
Sitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen
kirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki
mitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän,
mitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä
sen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä
sitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka,
autuaasen ja hyvään loppuun...'"
Näiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni
omiensa väliin ja rukoili.
"Herra, minun Jumalani", puhui hän, "sinä hetkenä, jolloin minä olen
seisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele
ainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä
huudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä
lapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja
koetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi
horjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän
rauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!"
"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä
alas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei
ollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa
nähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja
anna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen
olisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä
kohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä
hänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän
ei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä
yksinäisyydessä on tuntenut."
"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän
ainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka
minun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat
hänen henkeänsä!"
Melkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja
heikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä
välin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä
nöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan
saakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun
huoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi
surkeimmalla äänellä määkyä.
"Valikki raukka!" sanoi isoisä. "Minun täytyy sitä vielä kerran
hyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun
vuoteeni ääreen."
Minä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy,
asetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja
täältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se
olisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja
kädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa.
"Hyvä, hyvä on, Valikki", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja
silitellen sitä. "Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua
maidon puutteeseen!" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä
talutin Valikin jälleen loukkoonsa.
Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään
luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti
aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän
hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä
sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä
alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä
voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa!
En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti
niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen
ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet
minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan
Jumalassa!"
Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta
hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle
ilonsa.
"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan
sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään
mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä
tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun
äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina
on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!"
Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen
jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli
kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala... sinun... kanssasi...
lapseni..." kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta,
antamatta kuulua enää huokaustakaan.
Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle
kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta,
johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä
havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen
ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu
jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen
pimeäänsä.
Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni,
että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen
muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä
vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen
aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla,
että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt
enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.
Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen
päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan
mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä
hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta
kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut
mieltäni.
"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää
silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni
neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää,
minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä
vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä
uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.
Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua
takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja
rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen
tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen
kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta
puristivat kyyneliä silmistäni.
"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan
isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa
vaikuttaman."
Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle
menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä
tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun
rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi
kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka
tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen
viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen
säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.
Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun
tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen!
Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua
varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi
ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja
tajuntani siitä riippua!
Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän
rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin
rauhallisesti ja sikeästi.
Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta
vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana
ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta
hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun
pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä
vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.
Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin
mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta
vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä
torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä.
Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin
yön, häiritsemättä ja sikeästi.
Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta
minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän
rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle
rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui
vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli
ennustanut, suruksi ja huoleksi.
Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse,
minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota!
Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen
hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu:
multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.
Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia
sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli.
"Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!"
Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun
täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, -- ei,
mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen
isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu
kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein
kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi
mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin
että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja
minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä",
sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan
tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon
tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni
jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes
hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.
Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen
synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen
käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei
ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan
kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas
Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen
seuraavaan aamuun.
Tämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin
itseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten
alotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi
valmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin
hänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän,
surullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää
syrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta
melkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä.
"Minun isoisäni!" huusin minä valittaen -- "sinä jätät minun! Sinä et
kuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi,
ijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!"
Minä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta.
Mutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa?
Vaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin
hänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan
haudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin
päättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin
etsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni
Jumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin
ikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin
karkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin
toimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni,
lapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta
tämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin
siten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen,
jonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa.
"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset", kirjoitin
minä; -- "kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18--
pojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan
saattama."
Minä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja
suljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut
ketään muuta kumppalia kuin Valikkini.
"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut
vuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut _kokonaan_
voittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan
pelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun
voittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen
ainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä
haudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin
aamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että
voitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo
surullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä
ja painaa lyijypainolla sydäntäni."
Niin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon
kuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa
kuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt
synkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla
jälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei
onnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja
koko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja
katsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää
ajatusta.
Ainoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä,
jotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja
jotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen.
Ensimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko
melu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli
aikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi,
että kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä
savutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko
savutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja
ollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän
huomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin
seisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän
jotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen
sieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven
reunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan
toisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia
silmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä
vilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään
hautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti
hänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän
kokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa
kiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti
liikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran
näkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän
tarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti
ei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan
muiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä
kärsimyksiä.
Mutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä
alakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana.
Kuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi
luultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen
tapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti.
Se tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko
sen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän
tarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin
helposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä,
kellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan
ikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla,
ja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä
juoksemaan ylös paikaltaan.
Hän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä
kaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo
ennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että
paimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen.
Ensimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi
hajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen,
että ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt
kiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka
paikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan,
kun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko
pirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan,
mutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka
tuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia,
kattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku
raskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti
joku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai
lumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas,
mutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki
allensa ja haudata ne painollansa.
Jaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta
vaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma
tunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina
ennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen
masentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta
tulevaisuuteen.
Mutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle
Jaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui
mitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: _Vuohi alkoi antaa vähemmän
maitoa_.
Jaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä
kolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui
mieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: "Mitä tekisimme,
Jaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän
teurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!"
Mutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri?
Ei, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän
hetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein
välttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa.
Juustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän
olikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin
voisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua
olisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän
korkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä
toimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan
voivansa jättää paimenmajaa!
Aina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon
mieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta
tästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä
helmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis
pakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta
kuin se hänestä tuntuikin.
Kahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet
kokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän
istahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen
kaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut.
Hänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa
elävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen
elättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen
kurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle
osoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä!
Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin
välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan
hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä
säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.
12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle
niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna
kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en
enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa.
Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi
ravintoaineeksi. Ja kumminkin... minä en voi siinä suhteessa voittaa
itseäni."