Mikon yritys.
-- Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille,
sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan
piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon
ympärillä.
Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että
kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti
silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän
toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä
matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin
surullisesti oli päättynyt.
Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä
haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi
hänelle:
-- Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!
Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan
lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.
-- Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan
kuule meidän keskusteluamme.
-- Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen
ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:
-- Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!
-- Vai on, vastasi Mikko.
-- Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan
kanakopissa kaakottamassa.
-- Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni
Napukan käsivarteen.
-- Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja
näin, miten...
Samassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.
-- Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.
-- Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.
-- Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi
avaamaan oven.
Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti
hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea
luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista
laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää
monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka,
joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen
laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin
neljänkymmenenviidenvuotias.
Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä
oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia
viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli
likaisen värinen suippoparta.
-- No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?
-- Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on
joutunut hiirenloukkuun.
-- Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen
miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?
-- Maaherra sen on tehnyt.
-- Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!
-- Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule,
ellemme pelasta heitä yhdessä.
-- Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien
sisältä otan heidät! sanoi Samuel.
-- Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä
kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran
ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.
Samuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.
Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi
hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat
ystävyyden heti ensi näkemällä.
-- Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel
kääntyen Napukan puoleen.
-- Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.
Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista,
kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman
poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä,
ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.
Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa
laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.
-- Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan
Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy
tänne aivan lähelle.
-- Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.
-- Me tapamme sen! huusi Samuel.
-- Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi
Mikko.
-- Me rikomme sen!
-- Sen takana on vartija.
-- Me tapamme senkin!
-- Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja
toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen
melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme
linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos
jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.
Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen
tapansa oli puhua.
Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen
tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat
vangit olivat.
Napukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.
-- Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on
mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä
on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.
-- Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat
kaiken.
-- Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna
toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä
katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan.
Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta
seikasta selkoa.
-- Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.
-- Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari
Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle.
Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi
merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään
tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä
tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä
katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon
kanssa linnaan.
-- Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan
hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin
karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.
Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka
puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä.
Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää
muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa,
niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos
tämäkin osoittautui tehottomaksi.
Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli
jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin
seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut
ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä
tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.
Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren
tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut
muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä
väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja
huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä
kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan
muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.
Ja sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.
Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat
riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se
ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän
tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa
kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan
väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan,
niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa
sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja
se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.
Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan
tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:
-- Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä
iltana vielä syötän kokonaisen kanan.
Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia
kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.
Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan
kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän
nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni
varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta
ihastuksella Napukka niitä kuunteli.
Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten
sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän
joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa
päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän
oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin
miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa
pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi,
osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu
määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat.
Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän
aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.
Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli
kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne
ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista
ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin
vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen
lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän
alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.
Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä
avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.
-- Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja
kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon,
että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa
vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.
-- Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi
Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen
pitääkin, jota minä en aina tee.