Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko
päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan
tullut.
Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja
kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja
pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja
hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella
ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain
venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi
hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin
harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään.
Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa,
mutta he eivät löytäneet mitään.
Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa
järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset
sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen
Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi
pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein
syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin,
mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.
Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut
ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta
ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi
senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes
tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta,
mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä
odottaa.
Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka
lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina
olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti
annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin
pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.
Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla
pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.
Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa
työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa
toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan
kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän
täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko
Löven-järvestä.
Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä
kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja
alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta
vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja
nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä
ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat,
kunnes tuli makuullemenon aika.
Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina
seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta
sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.
Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että
hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla
hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina
tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi
niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan,
vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän
oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi
isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää
yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli,
tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä
rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.
Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka
alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet
tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän
saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.
Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien
ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara
Gullaa.
Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu
eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet
olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan
tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä
naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.
Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta
oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut,
oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli
hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin
kuollut.
Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo
saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin
oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa.
Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.
Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut
häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman
synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta
siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.
* * * * *
Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren,
raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin
edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen
vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.
Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän
jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä
ja painaisivat sen syvyyteen.
Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi
vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.
Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan
hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut
käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan
heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas
luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.
Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä
suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi
hänet armoihinsa.
Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa
Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.
* * * * *
Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä
tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin
talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.
Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli
hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään
entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä
laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän
uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta
sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.
Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä
vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen,
lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät,
että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä
saattaakseen hänet asemalle.
Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin.
Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana.
Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta
tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä
kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut
laiturilla, ja vielä useita muitakin.
Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen.
Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa.
Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara
Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät
ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä,
hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen
ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.