Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on
keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.
Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat
olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä
lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut
halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista —
vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan
Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän
oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän
oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää
häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.
Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa
vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri
mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli
muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa.
Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin
täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari
ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.
Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö
palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää,
ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän
kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella
Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle
katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit
olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan
kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun
hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja
työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha.
Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin,
ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen,
niinkuin tähän asti.
Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän
koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä
kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että
siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän
myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille
esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta
lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen
täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.
Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä,
vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin
siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet
pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku
tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja
pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne
eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä
sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.
Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät
veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän
ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän
voinut astua askeltakaan.
Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi
veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja
kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain
Skrolyckan pikku tyttö.
Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo
käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä.
Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä
tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja
tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän
turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei
tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.
Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä
kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet
tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär.
»Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä
tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut,
että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi
samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän
näki, kauhistutti häntä.
Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen
tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle
kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset
olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä
ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut
rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä
oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut
harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.
Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen
käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli
ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa
leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän
saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara
Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.
»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin
pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit
vielä elossa.»
»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen,
se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti
alussa ‒ ‒ ‒ Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»
»Kyllä, kyllä, sen verran me tiedämme», sanoi Katrina huoaten.
»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja
naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin.
Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.
»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä
oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut
ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa
laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä
olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä
kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki
siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän
mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin
ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan
kuin vain kirjoittaa.»
»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo
tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän
yhä oli alakuloisella mielellä.
»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»
Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän
puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona
oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän
yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia,
niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja
voisin ottaa teidät luokseni.»
»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut
kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»
Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän
oli ennenkin tehnyt.
»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä
jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme
mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit,
kunnes isä tulee kotiin.»
Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina
ei seurannut hänen mukanaan.
Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta
juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin.
Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian
laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana
oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut
heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.
Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi
hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle.
He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja
juoksivat tiehensä.
Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän
mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon,
mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua
kopisteli aivan kuin sotilas.
»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin
tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut
olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä
hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja
kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä
ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut
kultainen kaulus.
Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna,
keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes
hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat
lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.
Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja
pakeni Katrinan luo.
»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko
hän tullut hulluksi?»
»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa
esiliinaansa.
»Minunko tähteni?»
»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että
se oli Jannelle liian raskasta.»
Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi
kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat
nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet
kerrottavan.
Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo
kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.
Oi terve, oi Klara, sä rakas,
sä hieno, sä rikas Gullborg!
Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen
juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä
hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.
Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski
keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja
hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.
Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin
hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän
saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän
kauhusta ja yritti estää häntä.
Mutta silloin Katrina tarttui häntä lujasti käsivarteen.
»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä
laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»
Silloin Klara Gulla pysytteli hiljaa ja antoi Jannen laulaa.
Keisarinnan isä säteilee,
hän sydämessään iloitsee.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum, ja kieri,
bum, bum.
Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai
lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.
Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle.
Hän oli vihoissaan toden perästä.
»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne
saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»
Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri
keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän
sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut
katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä
kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä
köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen
oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin
kotiin.