Syysk. 15 p. 1887.
Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,
Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,
Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi,
Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.
Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti,
Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,
Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,
Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.
Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,
Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan,
Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet _Kalevan_.
Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,
Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;
Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen,
_Roman_ sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.
Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,
Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;
Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.
Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,
Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;
Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ --
_Ruotsin_ sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!
Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,
Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan;
Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin,
Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.
Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,
Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;
Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,
Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.
Nyt on ilo Suomenmaassa, _Suomen_ päivä tullut on,
Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;
Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,
Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.
Työssä on nyt _koko_ kansa voimin sadointuhansin,
Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin.
Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.
Synkän _Pohjolansa_ saapi _Päivöläksi_ muuttumaan!