Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; --
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.
Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.
Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.
Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. --
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas -- --
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös --
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.
-- -- --
Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!
Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.
Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.