Köyh' asuu akkanen töllissään,
Leipäänsä kyynelin kastaa;
Hän istuu siin' ypö-yksinään;
Häll' eikö heimoa, lasta?
Näin istuiss' aikahan menneeseen
Pois kauas miettehet lentää,
Pois kauas aikahan kultaiseen --
Ja vedet poskille entää.
Ain' ollut näin ei hän yksinään;
Häll' oli poikansa silloin;
Nyt missä lie, mihin viipyikään?
Taas hänet nähnehe milloin?
Se häll' oli kallehin kalleus,
Pimiässä silmien valo,
Se kurjuudessakin lohdutus,
Se päivän koittavan salo.
Raskaimmat raatoi äit' orjan työt
Vaivoistaan nurkahtamatta;
Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt
Lepoa muistelematta.
Pojasta, toivoi hän, tulee mies
Jalompi vanhempiansa,
Ja maineens rinnalla jää kenties
Myös muistonen kantajastansa.
Ja poika varttui kuin honka vaan,
Ei vertaa häll' ole toista;
Ja missä parhaita mainitaan,
Nimensä kirkkainna loistaa.
Mut onness' uudessa halvaksi
Hänestä käynyt on äiti;
Hän saadun lemmen jo unhoitti,
Ja yksin kantajan heitti.
Se äiti köyhä ja kurja on,
Oi Suomen laps, isänmaasi.
Kuink' olla hälle, sä armoton,
Voit kylmä kuin talvinen paasi?
Jo palaa jälleen sun äitis luo
Hänt' ota hellähän hoimaas!
Taas hälle lempesi täysi suo!
Hän itkien kaipaavi voimaas.
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat;
Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Ja kummastellen kaikk' kansat on
Näin lausuvat keskenänsä:
»Mik' ihme outo ja verraton! --
Sen lapsi loi lemmellänsä».
Karkuri.
On musta yö, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Kaikk' ihmiset jo meni levollen,
Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen!
Metsässä on kuin kävis ihminen!
Jo näen: tuossa läheneepi mies
Taloa yksinäistä. Se kenties
On matkustaja eksynyt, hän varmaan
Yömajaan pyrkii, ilomielissään
Jo toivoo kohta helmaan unen armaan
Vaivoista matkan päästä lepäämään.
Mut ovelienpa astuvan ei näy --
Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,
Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. --
Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on,
Mi talonväelle syvään nukkuvalle
Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!
Sen näyttää koko muoto; partansa
Tuo pitkä, siivoomaton, sakea;
Likaiset ryysyt kulunehen puvun;
Reikäinen kate pörhettyisen pään;
Ja liike levoton, mi Kainin suvun
Eroittaa muista ihmis-veljistään.
Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies
Todella oli. Moni täällä ties
Jutella vielä töistä Korven Kustan,
Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.
Ijäti näin on jälki veren mustan
Pois pesemätön, kuluttamaton.
Ei ollut aikanansa julmempaa,
Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.
Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:
Jo Korven Kusta vangiks saatihin,
Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin,
Mist' ei voi päästä hengin elävin.
Mut onpa taas hän tänne osannut,
Maan aitakin nyt jälleen palannut
Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta;
Sill' ikkunalta luukun murtaa pois --
Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,
Unesta heitä herättää jos vois!
Mut ihme! liesi puolisammunut
On miehen kasvot täysin valaissut:
Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli,
Tää katse lempeä ja suruinen!
Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,
Ja kyynel viimein vieri poskellen.
Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,
Kuin sieluuns' imeä tään näön sois:
Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti
Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. --
Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,
Vaan sitten astui nimismiehen luo:
»Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!
Käsiini pane tuttavani nuo!
Ja laittakaatte sitten vaikka minne!
Palanut tuolla mielen' oli vain
Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne,
Miss' äidin syliss' istuskella sain!»
Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.
Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko!
Kädet yhdistäin väki voittavi heikko:
Ken meitä voi murtaa,
Ken Suomea sortaa,
Kun yhtenä muurina seisotahan?
Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon,
Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon;
Vaan yksiä teitä
Tok' Jumala meitä
On käsketyt veljinä kulkemahan.
Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky,
Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky;
Mut tuulien tuiske
Ja kuusien kuiske
Ne viihdytti lapsina kumpoakin.
Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu,
Mun saloni suomen runoja kaikuu.
Mut yksi on mieli
Ja kummankin kieli
Vain yhtä Suomea ylistelee.
Sun vainios kasvavi vehneä, ruista,
Mä usein vuolailen pettua puista;
Mut maan saman juotti
Veremme, mi vuoti,
Kun rinnoin sotihin rynnättiin.
Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomihan kummankin armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.
Tuhma, raak' on Suomalainen!
»Tuhma, raak' on suomalainen!»
Niin hän moittii, pilkkajaa.
Sidottuas umpeen silmät,
Naura vielä sokeaa!
Katkaistuas kotkan siivet,
Ivaa ettei lentää voi!
Poljettuas kansan kielen,
Pilkkaa ettei ääuens' soi!
Sorra, polje, ivaa, pilkkaa,
Kylvä vihan siemenet,
Kummastele päälliseksi,
Kun sä koston niittänet!
Suurelle herralle.
Kuin paksu pilvi peittänyt
Meilt' olet auringon,
Ja varjon valjun heittänyt
Sun kansas elohon.
Sä maasi hikihelmet joit,
Siit' olet aittunut;
Sä veljiesi veren söit,
Siit' olet paisunut.
Mut Ukko vihan valkeat
Kun kerran virittää,
Sä, pilvi paksu, halkeat,
Ja taivas selkiää.
Feniläiset.
Oi kansa raukka, onneton,
Jok' kuoll' et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton
Viel' astut paikkaas kotoisaa!
Sun poikas parhaat, uljaimmat
Armotta Saksilainen löi,
Ja nurmikkosi vihannat
Hän saaliiksensa kaikki vei.
Maat, joita kynnät orjana,
Ol' esi-isäis vanhat maat;
Sä vierahana astua
Perintöäsi omaa saat.
Vaan parhaan aartees, ainoan,
Mi ryöstäjältä jäänyt ois,
Sun kieles armaan, ihanan,
Sä houkka itse vaihdoit pois.
Ja avu jaloin maallinen --
Omahan maahan rakkaus --
Nyt sulle, Erin kurjainen,
On kova, julma kirous.
Sen liekk' ei voi sua lämmittää,
Ei valoa se sulle suo;
Se polttaa vaan ja hävittää,
Ja mustaksi sun nimes luo.
Oi kansa raukka, onneton,
Jok' kuoll' et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton,
Viel' astut paikkaas kotoisaa.