Tule tänne, joka haet rauhaa!
Muualla jos kuinkin riidat pauhaa,
Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa,
Yhdess' eroitetut makaa.
Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa
Täällä lepää rinnoin rauhassansa;
Uskoillakin, toisiaan mi vainoo,
Tääll' on sija yksi, ainoo.
Tule tänne, joka haet rauhaa!
Täällä ei maan riidat enää pauhaa;
Suuren sanan jo näet täytetyksi:
Yksi paimen, lauma yksi!
Rauta.
Suossa synnyin, suossa kasvoin.
Venyin suossa viatoinna
Äidin armahan povella.
Mannun, maammoni sylissä,
Paistoin purppuran punaisna,
Ruostehena ruskeaisna.
Ilkeä inehmon lapsi
Minut suostani sivalsi,
Ryösti rinnoilta emoni,
Otti iki-orjaksensa.
Tunki takkini tulehen,
Tuhkin purppuran tuherti:
»Hame orjan harmajana,
Kulonkarva käskyläisen!»
Pieksi paljoilla poloista,
Mua muokkasi vasaroin:
»Orjan niska notkeaksi,
Orjan selkä sujivaksi!»
Työnsi tuimahan tekohon,
Käski työhön kauheahan:
»Mene kuuset kaatamahan,
Heinät katkomaan heleät.
Kukat taittamaan koreat!
Terin tuimasti tuhoa
Kaikki siivin siukovaiset,
Jalan nelin juoksevaiset!
Myöskin Mannun maammosesi
Rinta raatele vakoihin!»
Tästä työstä kauheasta
Kaikki luodut kammoavi,
Mua vaivaista vihaavi.
Mutta malta, häijy herra,
Varo, ilkeä isäntä!
Itse orpoa opetit,
Itse neuvoit ilkeäksi! --
Kun nyt raivohon rupean,
Yllyn vallan vimmaiseksi,
Oman heimosi hävitän,
Sinun itsesi katalan
Virun sydän-verissäsi,
Kylven keuhkosi kodassa!
Sitten siinä pestyäni,
Pestyäni puhtahaksi,
Kiillän taasen kaunihina,
Paistan purppuranpunaisna,
Entistäkin ehdompana!
Tähden tuikkiminen.
Sä tähtönen kirkas,
Oi sano, mi voi
Tuoll' olla sun virkas,
Miks Luoja sun loi?
Suur' aurinko vaan
Voi päiveä suoda
Ja eloa luoda
Yl' ilman ja maan;
Kuu valoa tarjoo,
Kun pimein on yö,
Unt' eläväin varjoo:
Se hällä on työ.
Kuin veljesi nuo
Sä pieni et loista,
Et pimeitä poista,
Et ihmeitä luo.
Mut kuitenkin yhä,
Kun tuikkeilet näin,
On rauhoa pyhää
Mun sydämessäin.
Ma rohkenen taas,
Ja kepeämmällen
Mun tuntuvi jällen
Täss' surujen maass'.
Kosk' yön läpi valon
Näk' eksynyt mies,
Hän tietävi: talon
Tuoll' lekkuvi lies.
Näin, tähtönen, liet
Myös viittana varmaan,
Mi luoks Isän armaan
Laps poloiset viet!
Purjehdusretki.
Aamu onpi. Tyynnä lahti
Niinkuin peili vielä lepäävi. --
Mutta kas! nyt viiri heilahti,
Tuulen tarkka, valpas vahti.
Pian tunnet että tuuli valvoo:
Värehille piirtyy veden kalvo,
Raitis henkäys jo vilpastaa
Paahtunehen posken,
Ja, kuin ääni kosken
Kaukahisen, metsä sohahtaa.
Nyt on aika, pojat, rientäkää!
Vene veteen sysätkää!
Purjeet valloillensa,
Köydet kiinni paikoillensa!
Onko valmis? -- Kyll' on! -- No,
Sitten työnnä ulos jo!
Hiljallensa vene hiipii,
Niinkuin hallitsija lintujen,
Kotka, vaikkei souda siipi,
Kiitää halki ilmojen.
Matka kulkee kulkuaan;
Seutuja siis katsellaan:
Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. --
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa. -- Hoi, käännä ruori! --
Siinä liki veden kalvoa
Oli salaluoto.
Niinpä usein muoto
Päält' on kaunis, sydän kavala. --
Katso nyt taas rantaa tätä
Someroista.
Tott' et toista
Löydä missään emäntätä,
Joka siivota kuin vesi vois!
Järjestyksessään on kaikki täällä:
Kivi kaunihisti kiven päällä;
Kaikki pesty, huuhdottuna; pois
Ruhkat kaikki lakaistut,
Läjiin rantaan ajetut. --
Voipa näiden näköin ihanuutta!
Joka hetki yhä kuvaa muuttaa.
Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii
Ympäri,
Tavoitellen, halaellen pyörii,
Tanssivi.
Näön yhden tuskin oikein näit
Ihaellen,
Jo se jällen
Riensi pois, sä niemen taakse jäit.
Kotilahden kautta näin käy tie.
Mutta viimeinpä jo joutuu
Salmi, meren selälle mi vie.
Metsä tuulen estää. Soutu,
Veikkoset, nyt tarpeen lie.
Näinhän myös, kun sulla työ on suuri
Tehtävänä, sille uljaasti
Riennät, mutta seisahdutpa juuri
Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi
Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti
Rintasi, puhaltamatta on.
Nyt, mi äsken huokealle näytti,
Vaikea on, milt' ei mahdoton.
Tuossapa jo onkin salmen suu.
Katso! Purje äsken riippuva
Höllällänsä niinkuin kuolleena,
Äkkipäätä jälleen vilkastuu,
Kuni orhi, sotatorvet kuullen,
Pysty-korvin hörkähtää,
Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen
Hengen, riemuin säpsähtää.
Taaspa höllästyy se, joko petti
Tuuli taasen, vieteltyään jätti?
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin
Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.
Ei, jo tuuli taasen palauupi,
Purje täytehen jo pullistuupi;
Vene, uljahasti päälle rynnäten,
Alkaa taistelon kanss' aaltojen.
Hei! kuin kokka nousten hyrskii,
Lainehia vastaan tyrskii.
Vimmastuin,
Vaahtosuin
Aalto estää koittaa
Kulun rientoa,
Mutta murtuu voimatta.
Vene voittaa.
Laineen niskallen
Jaloin polkien,
Kohoaa se korkealle,
Rientää avaralle
Selällen vaan eteenpäin. --
Mieskin vankka näin
Astuu tietään mailman kautta;
Turhaan ponnistaa,
Turhaan pauhajaa
Pahat vastaan, ei se auta.
Oi sä raitis, jalo miehentyö,
Kamppaelu aaltoin kanssa!
Mahdotont' on että lyö
Kurja sydän rinnassansa
Sillä, joka oppi täällä
Purjehtimaan vastasäällä!
Viinitarhan edustalla.
»Oi terve, tarhuri-neiti!
Kuink', ihana, käy sun työs?»
Hän hymys ja mulle hän heitti
Tuolt' alas rypälen myös.
»Oi neitinen, sult' ihaellen
Mä otan lahjan, min suot.
Vaan mustat silmäsi, kellen,
Oi virka, sä heittänet nuot?»
»Nuot silmäs, mi täynnä on tulta,
Kuin mehu sun marjoissais.
Sep' onnen autuas, sulta
Ken omaksensa ne sais!»
Naurava käki.
Puolessa on jo kesä,
Keskellään Heinäkuu;
Puun latvahan kas tuohon
Käkönen istahtuu.
»Oi kuku, kultarinta,
Taas laula mulle nyt!»
Mut käki pyynnöstäni
Ei lauluun ryhtynyt.
Sanani kuullen nauruun
Vain suureen purskahtaa;
Hän nauraa lakkaamatta:
»Ha, ha, ha, ha, ha, haa!»
»Semmoinen narri nuorna
Kyll' olin minäkin;
Yöt, päivät tyhjin vatsoin
Ma huusin, hoilailin».
»Mut nyt sen aikaa heitin
Jo muille houkillen;
Ei laulaminen syötä,
Miks viitsis tehdä sen?»
Hän läksi lentämähän.
Ja vielä lennossaan
Hän nauroi hohotteli:
»Ha, ha, ha!» yhä vaan.
»Oi, käki, suloisemmin
Tok' äänes ennen soi,
Kun suven sanomia
Se Pohjanmaille toi».
»Kun pitkät ikävuodet
Lempeesti ennustit,
Neidolle sulhon tulon
Nopean lupasit!»
Varoitus.
Poikani, lemmen purppuraperhoo
Pyytäissäs haluin hehkuilevin,
Hellin tempaos hyppysin,
Ettei sen runtau vienoinen verho!
Runoniekan sydän.
(Arvoitus.)
Meri täynnä heliöitä helmii,
Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii,
Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii,
Niit' alta aaltoin saattais ilmi.
Kaste ja Kyynel.
Kaunis kukka on kauneinnaan,
Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.
Viel' ikävän haluhelmiä täynnä
Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.
Elämän meno.
Nuoruus nopsakenkä tepastellen
Elon tanssiin rientävi;
Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen
Ringistä pois pyrkivi.