Neidon rukous.
Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
Toinen ankaraa anovi valtikasta,
Viisautta Salomo kuningas suuri
Pyys polvillansa.
Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
Ain' asumahan!
Ainoa hetki.
Mä hetken vain
Sun nähdä sain,
Vaan ei kuvas katoa muistostain.
Näin hetken on työ.
Kun salama lyö,
Mut ijäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
Oi katkeraa.
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhoittaa pois
Sit' en mä vois,
Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!
Ne ovat vait.
Sä lausuit: »lempi-onneas
Kadehdin totta tosiaan!
Kun kuultelen sun laulujas.
Lemmestä yhä kuulla saan.
Sua tänään Kaisa katselee.
Huomenna Aina halailee,
Taas toiste Valpuri suo suuta,
Näin joka laulu tuopi uutta.
Kylässä tokko yhtään lie,
Jot' ei sun luokses lempi vie!»
Ma huokasin: »ah jospa vaan
Minulla ykskin kulta ois!
Sitähän aina huudetaan,
Mimmoista vasta saavans' sois.
Jotk' omakseen jo kullan sait,
Ne ovat vait, ne ovat vait!»
Yhteen kasvaneet koivut.
Kaks kasvoi koivahaista,
-- Kaks vesoi valkeaista
Yksillä perillään;
Juurensa yhteen juurtui,
Tyvensä yhteen puuttui,
Latvat on erillään.
He niillä huiskaellen,
He niillä kuiskaellen
Puhuelevat näin:
»Kuin tänne, kumppalini,
Osasit parihini,
Kuin vierit vierehein?
Mun emä maahan puotti,
Sun kevättuuli tuotti
Siipinsä kepe'in.
Jos toinen meistä sortuis,
Nyt murehisin murtuis
Myös kohta toinenkin.»
Neidon lohdutus.
Muinoin houkka huokaelin,
Vähätietoinen valitin,
Koska kultani erosi,
Armas läksi muille maille.
Nytp' en aiheetta apeudu,
Suotta surekaan eneä,
Keinon keksin tuskalleni,
Mutkan murheellen osasin.
Eron päivä kun tulevi,
Sulho tielle suoriuvi,
Merenrannalle menevi, --
Riennän rannalle minäkin;
Siinä vielä viivyttelen,
Kovin kahlehin pitelen.
Kunpa päässeepi käsistä,
Pursin poijes purjehtivi,
Joko jäänen mä jälille?
Enpä jää mä sittenkänä!
Jalkani se jäi jälille,
Mutta silmät seuroavi
Ulapan sini-selille,
Lakkipäille lainehille.
Vaan kun kultani katoovi,
Etten hänt' eroitakana,
Silmini selitäkänä,
Joko jäänen mä jälille? --
Enpä jää mä silloinkana.
En jää silloin, enkä milloin,
Enkä ilmoisna ikänä!
Josko jäikin silmä raiska,
Raukesi ilman rajoille,
Ajatukseni ajelen,
Työnnän mielen mietteheni,
Ajan toivoni tuliset,
Työnnän hehkuvat haluni.
Ne ne parvessa pysyvi,
Sulhoani seuroavi,
Väsymättä, uupumatta,
Hetkekskänä heittämättä,
Vaikka kulkis kaikki rannat,
Vaikka äärihin mailman!
Nimetön sormi.
Sai nimen sormet kaikki,
Yks nimettömäks jäi.
Kaikilla muilla arvo
Vai ois, täll' yksin ei?
Rumemp' on peukaloinen,
Sakari mitätön,
Miks neljäs sorm' on halpa,
On yksin nimetön?
Kun ihmis-sydämehen
Lemp' ensin syttyvi,
Se kytee salaa, piillen
Kaikilta kainosti.
Tää veitikka se tietäis,
Vaan viel' on äänetön,
Ei nimeä se virka --
Siks on se nimetön.
Vaan koska kerran lempi
Sanoiksi puhkeaa
Ja nimen armaan, kalliin
Rohkeesti ilmoittaa,
Kun neljäs sormi julki
Saa kultakiehkerön --
Nimellisekskö muuttuu
Jo silloin nimetön?
Ah onnellen, min lempi
Maan päälle tänne loi,
Säteelle paratiisin,
Ken nimen antaa voi?
Sanoilla moinen autuus
On selittämätön --
Siks lemmen sormi nytkin
Ja ain' on nimetön.
Sydämen taisteluita.
Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut,
Elon' aurinkoinen ijäks laskenut,
Hautaan kanssas vaipua mun salli myös,
Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös!
Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen,
Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen;
Meri elää, jos se elämätä on,
Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton.
Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois
Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!
Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? --
Sydän, hourailetko, vai näet unias? --
Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus?
Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus?
Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan?
Lempi haudattuko nousi haudastaan?
Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana,
Viettelevä sydäntäni heikkoa!
Armas olet, liiankin jo armas, vaan
Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. --
Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi --
Virvatuli viekas olet, valhekoi!
_Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus,
Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, --
Lempo häijy olet, käsin rohke'in
Saastuttava murheen pyhän temppelin!
Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois?
Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?
Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!
Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! --
Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus
Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus?
Oi kiitos!
Oi kiitos kaikesta onnestain,
Min tahtomatt' olit luonut;
Ilosta, riemusta, minkä sain,
Min tietämätt' olit suonut;
Ja voimast', innosta koettamaan
Taas korke'impihin uudestaan,
Min silmistäs olin juonut!
Turh' oli toivoni -- luotas pois
Jo sun sydämes minut syöstää.
Sun lempes aartehen' ollut ois.
Sen toinen multa nyt ryöstää. --
Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain,
Ei ryöstää voi, se on muistossain
Kuin tähti tuikkiva yöstä.
Keväällä 1876.
Mä lempeni hautaan peitin --
Se vaipui jo kuolleeksi --
Sen päälle mä mullat heitin,
Ja lausuin: »ain' ijäksi!» --
Näin luontokin, talven saapuin,
Kaikk' kukkaset hautaa pois,
Ne peitellen lumikaapuin,
Kuin enään ei toivoa ois.
Nyt raukesi talven valta,
Taas lähti jo järven jää,
Sulaneitten hankien alta
Taas pälvet jo pilkistää.
Kohos jällehen luonnon rinta,
Elohon se jo virkoontuu.
Ja kohtakin nurmen pinta
Kukin kirjavin kaunistuu.
Mä katson tuot' ihaellen,
Suloutta, min taas kevät soi,
Ja mietin: mullekin jälleen
Kevät toinen tullako voi?
Tää mun sydämen', joka musta,
Kuloheinäinen nurmi on vaan,
Sill' oiskohan uskallusta
Taas kukkia milloinkaan?