Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.
Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen
kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet
ovat hehkuvan punaisia.
Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan
espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti
kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan:
katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan
tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin
hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla
punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki
kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen
koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää,
Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista
vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän
vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä
sinulle näytän!
Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus
sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään
takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija,
joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi
ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua
korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti
sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä
hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan
kuin... (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai
olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös
kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa
kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin
herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.
Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri
tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan
hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja
oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. -- Mutta punainen
tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen
merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen
tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä
sellaisen kuin hänestä sitten tuli.
Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että
hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten
perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin
tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja
vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään.
Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen
huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen
vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.
Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi
vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui
heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan
ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla
pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi
kadun tyhjäksi katupojista.
Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen
ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli
sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi
kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien,
yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti
katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.
Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli
kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää
oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran
taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän
koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä
etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.
Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään
neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui
siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli
tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea
tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä,
ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä
kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen,
vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin
hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista
liikkua kaupungilla.
Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli
niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi
oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen
vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen
ohitseen.
Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun
hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää
ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri
vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli,
niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon
ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein
jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat
häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin
nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä
hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet
antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin
perinpohjin.
Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän
näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.
Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia
poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle.
Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet
verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä
kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.
Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä
menen ensin vakoilemaan."
Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen.
Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen
sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä
syrjään.
Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.
Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa,
mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän
kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.
Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan,
niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten
hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia
ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!
Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.
Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.
"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo
tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen
käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.
Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi
pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.
"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli
äänensä outoa sointua.
"Pidätkös sinä äidistäsi?"
"Pidän minä... tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten
tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."
"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.
Nurrin kurkkua kuivasi.
"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.
"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.
"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne
saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois.
Hyvästi!"
Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt
sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä
kirjasta... kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista... että aika...
parantaa haavat."
Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan
tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin
saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo
niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein
ja esiintynyt kuin herrasmies.
Polun päässä odottivat hänen miehensä.
"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.
"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.
"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan
epäluuloisesti.
"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.
Mutta Hammarén hypähti syrjään.
"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin
tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."
"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.
"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.
Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että
minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.
"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit
Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."
Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen
jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.
"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että
roikaa."
"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen
kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri
seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti
raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat
oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli
perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli
ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.
Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat
heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti
äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa
rauhassa kyyneleitä.