Luostarikommunismi.
Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen
sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli
syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät
ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden
verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin,
Syyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä
vilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi
kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa
lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa,
ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset
vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen,
keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.
Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja
Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti
vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että
keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.
Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten
kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa
kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin
kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet
elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen,
kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista,
joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön
nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan
munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä
Etelä-Ranskassa -- tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.
Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran
luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme,
etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat
pyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen
vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä
silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi,
kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä
uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.
Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia
yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin
myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien
perustamista kristikunnan piiriin.
Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin
ainakin jäännökset oli jäljellä: _perhe_ tai oikeammin sanottuna
_kotiyhteisö_. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli
jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse
valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa
oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä,
suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti
elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja
käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat
syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle
tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden
ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat,
kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli
kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten
esikuvana.
Nämä uudistukset oli _luostarit_, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä
kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei
ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt
ja lupaukset.
Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät
kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin
kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat
ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa,
johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne -- ja nämä olivat
lukuisimmat -- köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa,
jota "maallinen", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut.
"Nykyänsä", niin valittaa pyhä Augustinus, "pyhittävät enimmäkseen
orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset,
jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka
talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt".
Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla:
tekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita
luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka
joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset -- he rupesivat
enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai
suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia,
tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat
elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä,
jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä
näkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä _ruumiilliseen
työhön_.
Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin
ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat
sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla,
niin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen
vuosisadan alussa.
Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään.
Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut
muusta väestöstä.
Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin
verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön
_tuotantoyhdistyksiin_. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä
ratkaista aikansa "yhteiskunnallista kysymystä" jäsentensä omien
voimien avulla.
Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat
tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on
roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.
Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon
tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön
tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan
omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana
kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan
kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.
Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon
päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen
talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille
ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla
tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa,
oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus.
Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.
Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin
kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin
muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille
vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa,
jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.
Toinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme
tuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaan _tuotannon_
välikappaleet, vaan ei _kulutusvälikappaleet_. Luostareissa oli
sitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen
omistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan
päälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä
kokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön
omistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei
missään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.
Ja vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien
ja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä.
Yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin
yhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita
nautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut
sentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta
luostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei
estänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän
yhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus
oli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli
olemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta
eikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin
nähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja
perintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme
nähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi
perhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt
tämän kommunistisen järjestyksen.
Luostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja
samalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen
"valistus" näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan
täydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee
viisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää
hänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista
tiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin
tutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino
on kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten
naimattomuus ei todista sitä, että ne, jotka perustivat luostareita,
olisivat olleet mielipuolia, vaan ainoastaan sitä, että taloudelliset
olosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse
luonnon lait.
Muuten, eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin
siveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin
käyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä
keinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin
siksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia,
julkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden
vaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.
Meidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena
niiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää
parhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina
toisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista.
Mutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen
siirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja 19:nnen alussa
kokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; -- nämä
siirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena
toteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin
aatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan
ja asettivat senvuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa
pohjaksi.[16]
Yhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita
Charles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee, _ei ole
ainoatakaan_, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja
siitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja
mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä
yhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.
Kaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää
naimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat
Amana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset
vuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä
pääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä,
sanotaan: "Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä,
joka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja
Jumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa
kuin avioliitto".
Muut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla
amerikalaisella kommunistilahkolla shakersilaisilla, on viisi
perustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus.
Rappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832
erosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon,
pääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Mutta _tämä
meni pian nurin_, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.
Ainoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä
aviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan
platonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista
ajatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko
on Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei
ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään
ole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan,
mutta he pitävät kahden henkilön "yksinomaista ja epäjumalista
uskollisuutta" synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista
näyttää syntyvän, kuoletetaan se "moitteen" ja muiden toimenpiteiden
avulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit
lasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä
huolta "tieteellisten periaatteiden" mukaan.
Huomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä
taloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia
muita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut
säännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja
kirjallisia harrastuksia.
Me saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut
minkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta
tarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä
aineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.
Katsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä
toisenkin seikan: _kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden,
erinomaisen työinnon_. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei
kommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen on _kokemus_ jo
kauan sitten näyttänyt turhaksi.
"Olen usein kysynyt", kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan
kommunistisissa siirtoloissa, "mitä te teette laiskureillanne?
_Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta_.
Minä senvuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja.
Vieläpä n.k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun
kylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin
lahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi,
ja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin
sanoi minulle, 'tyhjin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa
molemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' --
vieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen
ja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä, kunnes lämmin
kevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen".
Me voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn
vaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi
tarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole
yksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen
kaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus,
vieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut
liioitella ja panna omiansa.[17]
Vielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä
kommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuri _taloudellinen_
etevämmyys tällä yhteiskunta-muodolla on verrattuna pikkutalollisten
ja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut.
Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön
syitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden
seurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[18]
Tämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana
kukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukostavaa
talonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli
yhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle
oli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten
osottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen
eteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti
levisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja
yleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.
Yhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen
jälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit
erittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan
tutuksi. He suosivat luostarien perustamista vieläpä panivat ne
itse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla
europalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun
Alppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina
köyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden
päätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta
ja liikennettä.
Juuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan
talousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä
pysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja
valtaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut
tähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten
työn käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä
työtä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät
luonnollisesti tätä mahdollisuutta. _Tuotantoyhteisöistä_ muuttuivat
luostarit _riistäjäyhteisöiksi_.
Tällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta
yritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia
yhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat.
Tämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä
hyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten
sellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet.
Tuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen
tapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin.
Molemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa
ja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että
otettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien
olisi pakko jakaa voitto.
Käsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin
kaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja
tässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.
Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja
tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja
ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin,
mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä
valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät
juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen.
Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.
Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa
tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin
tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys
vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi,
joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle.
Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä
enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus
täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.
Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi,
miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta
vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi
luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen
kukoistaa.
On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin
käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen.
Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin,
ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi
ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut
puheenparreksi.
Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin
luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi,
koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän
aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan.
Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin
paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden
yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille
etuja.
Samalla kertaa kun siis luostarit _tuotantoyhteisöistä_ olivat
muuttuneet _nylkyriyhteisöiksi_, taukosivat ne myöskin olemasta
_turvapaikkoina köyhille_ ja vääryyttä kärsineille. Niistä
tuli _aateliston_ nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien
_eläkelaitoksia_.
Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen
turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli
ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko
tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä,
että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä
poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai
munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.
Uudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle
etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus.
Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik
II (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen
takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi
hurskaille katolilaisille.
Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan
sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin.
Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai
toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta.
Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan
merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.
Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään
luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin
kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista.
Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä
ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse
pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin
kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen
toimittamatta.
Eninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla.
Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti
kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin
köyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin
ryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi
herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea
siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas
köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan
ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.
Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa
hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin,
kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä
Italiassa ja Etelä-Ranskassa.
Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä
munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat
tämän kautta nuo suuret _kerjäläismunkkikunnat, dominikanit_ ja
_fransiskanit_. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen
määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan
sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu,
ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka
silloin perustettiin.
Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja,
Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään
rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti.
Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä
syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän
jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä
heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä
tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v.
1215.
Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa
tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät
olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla
alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa,
eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä.
Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä
harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden
hyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.
Mutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin
hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen
vuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien
luottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti
kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja.
Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan
taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen.
"Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista
välkkyvässä tuomiokirkossa." Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen
olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV
jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät
kyllä saaneet pitää mitään tavaraa _omaisuutenaan_, kumminkin saivat
pitää sellaista _nautinto-oikeudella hallussaan_; omistusoikeus oli
paavilla.
Siitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin
dominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin.
Siitä tuli nylkyriyhteisö.
Mutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla
toinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden
teolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin
n.k. _tertsiarit_, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus
oman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut
eräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti "kolmannen"
joukon _tertsiarit_, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä
avioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat
enimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja
heidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä.
Nämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan
muuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat
riidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui
riistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman
suunnan kannattajat spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa
vastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin
järjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin
heihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin
tällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta.
Heidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin,
Beghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.
Niinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona
_munkkikommunismin_, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan
perustuksia, ja tämän ajan _köyhälistön kommunismin_ välillä, joka
tahtoi kumota olevan yhteiskunnan.
Tähän aikaan esiintyi jo eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain
munkkikommunismin. Se on apotti _Joakim Friorelainen_ Kalabriasta
(Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan
pyhiinvaelluksen pyhään maahan, palasi hän kotiseudulleen
ja rupesi munkiksi sekä pääsi myöhemmin apotiksi erääseen
sistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.
Syvästi tuntien aikansa epäkohdat ja erittäinkin inhoten tuota
hirvittävää riistämisjärjestelmää ja sitä turmelusta, joka vallitsi
kirkossa, etsi hän pelastusta tästä tilasta ja luuli löytäneensä
sellaisen siinä, että tehtäisi kommunismi yleiseksi, -- luonnollisesti
siinä muodossa, joka vastaisi puheena olevaa aikaa, luostarikommunismin
muodossa. Hän näki vallankumouksen ja uuden yhteiskunnan syntyvän:
tuhatvuotisen valtakunnan, josta Apokalypsi, Ilmestyskirja, puhuu.
Joakim jakaa historian kolmeen aikakauteen: "Ensin oli aika, jolloin
ihmiset ovat palvelleet lihaa. Se alkaa Aatamista ja päättyy
Kristukseen. Sitten tuli aika, jolloin he ovat palvelleet sekä lihaa
että henkeä. Sitä kestää vieläkin. Mutta toinen ajanjakso tulee,
jolloin eletään vain henkeä varten. Se sai alkunsa pyhän Benediktuksen
päivinä." Tämä kolmas yhteiskuntatila on status monachorum,
munkkilaisuuden aika. Luostarilaitos on käsittävä koko ihmiskunnan.
"On välttämätöntä, että rupeamme todella elämään apostolien
esimerkin mukaisesti, siinä suhteessa että ei pyritä maallisten
tavarain omistamiseen, vaan pikemmin niistä luovutaan" j.n.e. Tämä
yhteiskuntatila tulisi täydellisesti käytäntöön 22:nnessa miespolvessa
pyhästä Benediktuksesta lukien, s.o. läheisimmässä tulevaisuudessa.
Roomalainen kirkko sortuu kovien rangaistustuomioiden kautta, ja sen
tähteistä syntyy uusi yhteiskunta, "vanhurskaitten veljeskunta", joka
hylkää yksityisen omaisuuden. Siten alkaa täydellisen vapauden ja
täydellisen tiedon aikakausi.
Joakimin opeilla oli suuri vaikutus. Erittäinkin
fransiskanimunkkikunnan ankarampi suunta, fratisellit, piti itseään
"vanhurskaitten veljeskuntana", jolla oli tehtävänä yhteiskunnan
nuorentaminen. Heidän kauttaan levisi tämä oppi laajalti. Se vaikutti
italialaiseen rahaseppään, Dolcinoon, eikä ollut tuntematon myöskään
itse Münzerille.
Nämä Joakimin ennustukset kiinnittivät mieliä ei ainoastaan Italiassa,
vaan vieläpä Saksassakin, ja ne vastasivat rahvaan kipeitä tarpeita
siinä määrin, että kun tosiasiat osottivat ennustukset valeiksi, kansa
mieluummin antoi niille toisen merkityksen, kuin kadotti uskonsa
niihin. Joakim oli ennustanut, että yhteiskunnallinen mullistus
tapahtuisi muka noin v. 1260. Juuri siihen aikaan raivosi kiivas
riita paavin ja keisari Fredrik II:sen välillä. Joakimin kannattajat
odottivat nyt varmoina, että keisarin onnistuisi voittaa paavi ja että
hän sitte hänet kukistettuaan perustaisi uuden valtakunnan. Mutta
kävikin kokonaan toisin.
Prutz kirjottaa: "Fredrikin kuolema, v. 1250, on ristiriidassa Joakim
Fiorelaisen ennustuksien kanssa, sillä hänen mukaansa ei keisari menisi
maailmasta suorittamatta loppuun työtään. Sentähden syntyi ensin näissä
piireissä usko, ettei Fredrik II voisikaan olla kuollut, vaan piti
itseään ainoastaan kätkössä palatakseen kerran takaisin ryhtyäkseen
uudelleen keskeneräiseen työhönsä... Siten syntyi tuo omituinen
kuvittelujen piiri, missä saksalainen keisaritaru liikkuu, jonka vasta
myöhempien aikojen väärinkäsitys on tahtonut sovittaa keisari Fredrik
I:seen Barbarossaan ja hänen odotettuun paluuseensa, jonka tarkotuksena
oli valtakunnan kunnian uudistaminen."
Tällä "valtakunnan kunnialla" tarkotti kansa, kuten nähdään,
kommunistista vallankumousta.