Aikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein
yksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat
vuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä
ja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa
tutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin
ja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä
sekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti
edellisen puoleen.
Tälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen,
suoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse,
syrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua
maan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat,
ja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis
esipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun
teoksen arvoa enennä.
Mutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa
erään vähäisen muiston.
Kun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin
tilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden
tienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle
piirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille
aina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla
liikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa
ja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui
näkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli
koulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko
joukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään
leikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä
koulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin,
opettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa
lukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että
niissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä
nähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.
Missä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse
tilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan
voisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin "Pikkupätkiä", joksi
tekijä kainoudessaan on sen kutsunut.
Sekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä "Lea", kirjoittaa hän
tavallisella leikillisellä tavallaan minulle; "Nyt vielä eräs tärkeä
kysymys: mikä kirjalle nimeksi. "Pikku pätkiä kertomusten ja runojen
muodossa, kirjoittanut Lea." Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni
— ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta
tuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä
enpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen
toisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat
suoneet mutta sittenkin..."
Allekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa
kirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:
"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun "teokseni!" Miten suurelliselta
se kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata
selittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin
köyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin
onneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä
kasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa
tyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se
vaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti
voi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin
jotakin."
Näyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!
Wilh. von Braun.