Jos serkulla on vakituinen virka, niin että häneltä voi vipata kympin
silloin tällöin, samoin kuin lainata vähemmän kiiltävätä hännystakkia
hienompiin juhliin, tai jos serkku on nuori ja kaunis, tanssii
valssia hyvin, ei käytä aina tummia, korkeakauluksisia pukuja, ei
kuulu Betaniayhdistykseen eikä koeta lakkaamatta todistaa kieltolain
suurta merkitystä kansamme siveellisen alennustilan kohottamiseksi,
voi ylioppilas, joka kuusi vuotta on laulanut toista bassoa Y.L:ssä
ja on vakaasti päättänyt tulevan vuoden kuluessa suorittaa alemman
hallintotutkinnon, sellaisia serkkuja jotakuinkin kärsiä.
Mutta jos parhaan kesän aikana tulee kotiin maalle serkku, joka muutama
vuosi sitten on maailman mielestä siirtynyt ohi kolmenkymmenen,
ruumiiltaan laiha ja sielultaan kristillissiveellisempi huoneentaulua,
sen kuitenkaan estämättä häntä heittelemästä kaikkiin ulottuvilla
oleviin miehenpuoliin lemmestä palavia katseita, niin -- jos vielä
tällaisen serkun tähden saa katkaista makeimman ruokaleponsa
lähteäkseen soutamaan täydessä lastissa olevaa venettä ympäri selkiä
kuumana luokopäivänä taikka laukkaamaan pitkin saloja sienessä
ja marjassa, niin alkaa jo vähitellen siitä, kuten nimismiehen
Vollessakin, kapinallisia ajatuksia, ja mieleen johtuu tuon tuostakin
kysymys: mitä varten serkkuja on luotu maailmaan?
Volle oli kyllä parhaansa mukaan koettanut kehitellä nuoremmassa
veljessään Villessä sellaista vakaumusta, että oli juuri Villen asia
seurustella serkun kanssa, hän itse oli muka jo ohi aikansa elänyt ja
tarvitsi lepoa. Mutta Ville, viime kevännä leivottu ylioppilas, jonka
nenän alla päiväpaisteella siinti jotain untuvan alkua; ei puolestaan
ollut vanhemman veljensä työnjakoon vallan tyytyväinen, ja hänellä
olivat sisarensa Ninni, Nänni, Nänni ja mitä kaikkia Nönniä niitä
lienee ollutkaan, urhoollisina liittolaisina. Niin täytyi Volle-paran
alistua ja lohdutella itseään sillä, että jospa syksy pian joutuisi
ja pääsisi Helsinkiin seitsemänneksi vuodeksi tai edes tuomarin pojat
tulisivat kotonaan käymään tuoden jotain tullessaan, että saisi tehdä
jonkun repäisevän kalamatkan ilman naisväkeä.
Eräänä päivänä Volle pujahti päivällisen jälkeen puutarhan
kaukaisimpaan soppeen, ja ripusti riippumattonsa sakean pensaikon taa
piiloon, toivoen, vaikka tosin hyvin heikosti, ettei häntä täältä
löydettäisi, ja hän jäisi pois marjamatkalta, jonka naisväki oli
päättänyt tehtäväksi Selkäsaareen, kolmen kilometrin päähän.
Turha toivo, sillä tuskin oli Volle ehtinyt uneen nurvahtaa ja unohtaa
tämän pahan maailman, kun yht'äkkiä alkoi hänen korviinsa kuulua
jonkunlaista mustalaiskirkunaa ja naurun räkätystä.
"Volle junkkari!... vai tänne sinä piiloon!... haha, hahah, hihi,
hihih,... ylös joutuin Selkäsaareen soutamaan!... kiki, kikih, käkä,
käh!" ja ennenkuin Volle-parka ehti silmänsä avata, kiskoivat naiset
hänet riippumatosta, lähtien viedä retuuttamaan rantaan.
"No, noh! so, soh!" pinnisteli Volle. "Älkää hyvät kansalaiset
tappako ihmistä nimismiehen talossa! Kyllä minä, kyllä minä tulen
vähemmälläkin!"
Mutta auttoiko siinä armot. Kerran kynkkään iskettynä olisi helpommin
kiskonut luun koiran hampaista tai pappi pääsiäisrahan mustalaiselta
kuin hän käsivartensa serkun luisevasta pihdistä. Serkku kiemaili ja
nauroi niin, että viallisen tekohampaan juuresta vilahteli punainen
kitti, mutta vieressä asteli Volle murhe mielin, sillä serkun läheisyys
johti hänen mieleensä sen kärsimysten moninaisuuden, joka miehille on
seurannut syntiinlankeemuksesta.
Veneeseen soviteltaessa tuli naisten kesken pieni kina, kuka pääsee
peränpitäjäksi, mutta tällä kertaa osotti Volle hämmästyttävää
mielen lujuutta, ruveten itse perään, murahdellen jotain siihen
suuntaan, ettei tässä nyt aina pilata ihmisten kalavesiä. Siihen
selitykseen saivat muut tyytyä ja etsiä paikkoja makunsa mukaan. Mutta
sokkiloimista siinä oli, ja vasta sitten, kun asioitsija Niittyviulu,
joka ties mistä hitosta oli joukkoon pujahtanut, oli pudottanut
hattunsa järveen, Nanni kastellut vasemman takajalkansa, ja serkku
vannottanut itsekunkin erikseen ja kaikki yhteisesti, ettei vaan tällä
matkalla hukuttaisi, päästiin selvälle vedelle.
Volle ei ollut erittäin uskonnollinen eikä liioin niin herkkämielinen,
että olisi lohduttomasti itkenyt kotikissan kuolemaa, mutta nähdessään
mihin hellyyden hauteeseen Ville oli joutunut soutaessaan ylähangoilla
serkun vieressä, heräsi hänessä veljeyden tunteita. Pääasiallisena
lämmönjohtona käytti serkku terävää kyynärpäätään, jolla olisi
helpommin voinut puhkoa reikiä kesän-eläneen nahkaan kuin sukkapuikolla
silkkipaperiin.
Alahangoilla souti Ninni ja herra F. O. L. S. Niittyviulu, joka oli
koiraspuoleisen maailman hauskimpia luojanluomuksia. Kaksi vanhaa
kyynärää pitkä ja kokoonpanoltaan hento kuin kauppaneuvos Rahamassin
ainoa tytär, joka viime talven opetteli Parisissa käynnin tyyliä.
Niittyviulun sielun sisustus oli myös kuin herttaisimman impyen.
Hän kasvatti kukkia, soitteli pianolla haikeamielisiä sonaatteja,
holhosi kodittomia kissoja ja kuului kaikkiin kahtakymmentä kilometriä
lähempänä oleviin ompeluseuroihin. Yhdessä ainoassa ominaisuudessa hän
erosi naisista, hän oli kauhean itsepäinen, suorastaan peräänantamaton,
joka seikka juuri selvimmin ilmeni siitä, että, vaikka kaikin puolin
luotu naiseksi, oli itsepäisesti jo kolmekymmentäviisi vuotta tahtonut
käydä miehestä.
Mutta naiset pitivät Niittyviulusta, kerittivät hänellä sukkalankoja,
laulattivat "Mirjamin laulua" ja väittelivät hänen kanssaan viimeisistä
muotiuutuuksista. Tästä olikin Niittyviuluun juurtunut se käsitys,
että hän on hyvin vaarallinen naisille. Aina hän oli tuiki tarkasti
varonut ketään runtelemasta rakkaudellaan, mutta naimisiin hän ei
silti uskaltanut mennä, peläten monen sydämen silloin särkyvän. Nytkin
soutaessaan Ninnin rinnalla ja polvien joskus kolahtaessa yhteen,
kaiveli Niittyviulun omaatuntoa kuin tulikuumalla parsinneulalla, sillä
hän pelkäsi Ninnin syttyvän sellaiseen liekkiin, että vielä hänen
tähtensä juoksee järveen.
Suuremmitta onnettomuuksitta tultiin Selkäsaareen, nokastettiin vene
hietikolle ja hajaannuttiin metsään. Valiten kerran Villen uhrikseen ei
serkku loitonnut hänestä hetkeksikään talikynttelin mittaa kauvemmaksi.
Rauhoittaakseen omaatuntoaan erosi taas Niittyviulu Ninnistä ja
selvitteli Nännille marjahillon keittotaidon salaisuuksia.
Vollea ei haluttanut marjastaminen, hän kallistihe rantanurmikolle
tuuhean lepän katveeseen. Toiset kyllä huutelivat mukaan, ja Volle
vastaili, että kyllä täällä ollaan vahvasti hankkeessa sekä -- käänti
kylkeään.
Hyvänkin haravanvarren mitan oli aurinko alennut, kun Volle heräsi
siihen, että joku kolisteli veneessä. Luuli ensin marjamiesten
palanneen, mutta Kalle, Vollen nuorin veli, siellä vaan hääräilikin.
"Joko sieltä toiset tulevat?"
"Sinne jäivät vielä saaren toiselle puolelle, mutta minä läksin pois,
kun sain astiani täyteen", selitteli Kalle tullen veljensä viereen
istumaan.
"Vai niin! -- Mitä sinä syödä rutustelet?"
"Sain tuomarin Jullelta karamellia; Heikki ja Martti olivat tuoneet
kaupungista."
"Herra hallitkoon! Koska ne ovat tulleet?"
"Eilen illalla myöhään. Sitähän se Julle kävi Villelle sanomassa."
"Eikä Villen riivattu puhunut minulle halaistua sanaa!"
"Tytöt kielsivät. Pelkäsivät, ettet sinä lähde marjaan."
"No, nyt se teki hedelmän! Siellä pojat odottavat minua
vinttikamarissa, ja minä kurja makailen täällä Selkäsaaressa. Ai, sinä
herran keskimäinen! Joutuisivat edes pian toisetkin, ehkä tästä vielä
kerkiäisi?"
"Eivät ne vielä hevillä tule. Kuulin tyttöjen tuumaavan, että koska
Volle on ollut sellainen murjake, niin viivytellään uhalla hyvin
myöhään ja mennessä ilmaistaan tuomarin poikain kotiin tulo, jotta
saadaan nähdä, kuinka kovasti sinä osaat soutaa."
"Senkin läkeröitä, minkä tekivät!" murisi Volle alkaen asemata lähemmin
selvitellä. "Lähtisikö soutamaan ja jättäisi koko roskan tänne tai
enintään lähettäisi jonkun noutamaan. Mutta soutaa kolmisen kilometriä
raskasta vene-lohosta vastatuuleen, toverinaan puolentoista kyynärän
pituinen pojan nulkki, ja etsiä sitten hakumies, jonka saa jos saa.
Ei, myöhäiseksi se vetää tältä illalta kaikissa tapauksissa. Saateri
sentään! Olisipa taas pitänyt viettää pitkästä ajasta hauska ilta,
sillä pojilla on vahvasti tuliaisia. Ai, jai, noita naikkosia! Ja
Villekin samassa juonessa, on silläkin riivatulla veljen sydän!"
"Mutta mitä lempoa tälle koirankurille tekisi vastapainoksi? Muutoin
siitä ei tirskuna lopu koko kesänä."
"Jätetään tänne yöksi!" esitti Kalle, jonka ritarilliset tunteet, kuten
muillakin miehillä sillä ijällä, eivät olleet juuri kehuttavia. Sitä
paitsi oli Volle Kallen mielestä miehisyyden esikuva, saavuttamaton
täydellisyys, jota vastoin tytöt olivat jotain huonompaa lajia.
"Ei jätetä, mutta sen sijaan kastellaan koko komppania", sanoi Volle.
"Kaatamalla vene alassuin kuin siankaukalo."
"Ei, vaan laskemalla vettä vähitellen tapinreijästä, niin että vähän
ennen kotirantaan pääsyä on pakko turvautua muihin kulkuvälineihin."
"Se tehdään, hi, hih!" nauraa hykerteli Kalle innostuksissaan,
sillä aikeen suuremmoisuus himmenti kaikki Kallen entiset
koirankurisaavutukset, ja mielessään hän kuvitteli, mihin arvoon ja
kunnian kirkkauteen hän tällä teolla, josta oma nahka ei kärsi mitään
jälkinäytöksiä, kylän poikien keskuudessa kohoo, varsinkin kun Volle
esitti, että se on Kallen suoritettava tuo tärkeä veden laskeminen
pitämällä kantapäätään tapinreijässä ja raottamalla Vollen antamien
merkkien mukaan enemmän tai vähemmän. Että juoni kaikin puolin
onnistuisi, vasarteli Volle veljensä päähän yksityiskohtia useampaan
kertaan, ja jos Kalle olisi koulun penkillä ollut puoleksikaan niin
tarkkaavainen, olisi hänestä kerran maailmassa paisunut kuuluisa mies,
vanhempainsa ja isänmaansa ilo.
Saapuessaan rantaan näkivät marjastajat veneen jo valmiiksi vesille
työnnettynä. Volle istui perässä laulellen järeällä bassollaan: "Surun
käärme se pisti mun syömmehen" ja vastapäätä, lähi veljeänsä istui
Kalle veistellen kaarnavenettä.
Tulijat toivottivat Vollelle "hyvää huomenta" ja kyselivät,
millaisia unia hän oli nähnyt. Mutta kaikkien ihmeeksi oli Volle
mitä herttaisimmalla tuulella, vaikka uskoivat Kallen jo kertoneen
salaisuuden ja saavansa myrskyn vastaansa. Hän ihasteli, miten
sointuvana Niittyviulun tenori on vielä säilynyt, koska aivan
selvästi oli rantaan kantanut, sekä varoitteli serkkua kastelemasta
pieniä jalkojaan ettei vaan saisi nuhaa. Tietysti tällaisesta
huomaavaisuudesta Vollen osakkeet kohosivat serkun silmissä varsin
huomattavasti.
Vähän matkaa rannasta tapahtui pieni onnettomuus, tartuttiin kivelle.
Silloin naiset kiljasivat ja serkku varnistihe Villeen kiinni
lujemmin kuin virkaatoimittava nimismies kuvernöörin läsnäollessa
maantiekulkuriin. Niittyviulu keikahti taaksepäin Nannin syliin,
karahti punaiseksi ja pyyteli anteeksi, selitellen sen sattuneen
ilman vähintäkään tarkoitusta. Pian kuitenkin kiveltä selviyttiin
ja suunnattiin kokka kohti kotia, mutta Volle vakuutteli useampaan
kertaan, kuinka sentään oli onni onnettomuudessa, ettei yhtään kastuttu.
Menomatka oli yhtä ilon pitoa, ilveiltiin, laulettiin kuorossa ja taas
nauraa pätkätettiin. Volle oli pelkkää päiväpaistetta, Niittyviulu
kiskoi tenoria niin, että kaulajänteet olivat katketa, eikä serkku
sanonut koskaan olleensa näin hauskalla matkalla; aivan koko ikänsä hän
tulee tämän matkan muistot säilyttämään.
Kalle ainoastaan ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Ankara
velvollisuuden ja vastuunalaisuuden taakka painoi hänen pieniä
hartioitaan. Ja tuskinpa lienee talonpoikaissäädyn puhemiehen emäntä
valtiopäivätanssiaisissa ollut kireämmässä vireessä odottaessaan
kenraalikuvernöörin käsikoukkua, kuin Kalle vartoessaan, huulet yhteen
puserrettuina, silmät Volleen terästettyinä ja kantapää tapinreikään
painettuna veljeltään vihjausta.
Vihdoin, noin kilometrin matkan päässä kotirannasta iski Volle silmää
ja kosketti Kallea sääreen. Ensin ei veden tuloa huomattu miksikään,
mutta kun se alkoi liplatella pohjasäleikön yläpuolelle ja kastella
naisten helmuksia sekä jalkapohjia, kiljasi Nanni:
"Suss'siunatkoon! mistä tuota vettä noin paljon tulee? Eihän tämä vene
ole ennen juuri vuotanut."
"Vettä! niinpä kylläkin vettä!" ihmetteli Vollekin. "Olisiko kivelle
sattuessa joku liitos auvennut? Soudetaan vähän kovemmin ettei kastuta!"
Vauhtia parannettiin. Nauru ja laulu lakkasi. Naiset nostelivat
helmojaan ja sijoittelivat koipiaan. Etsittiin viskainta, mutta sitä
ei löydetty mistään. Kallen tuohisesta tyhjennettiin marjat yhteiseen
kansikoppaan, ja paraansa mukaan koetti Kalle syytää vettä veneestä,
mutta suurta apua ei siitä näyttänyt olevan. Noin "pyssynhollin" matkan
päässä rannasta sai Kalle kolme potkua sääreensä, se oli merkkinä avata
koko "venttiili". Seuraukset siitä pian näyttäytyivätkin. Kiskottiin
epätoivon vimmalla, mutta vene juoksi raskaasti, ja vesi kohosi
säälimättömästi. Naisten asema muodostui kiusalliseksi, kun vesiraja
alkoi lähetä sovinnaista siveysrajaa, polvitaitetta, eikä siinä
lopultakaan auttanut muu kuin lupsauttaa esiriput alas, kastui mitä
kastui.
Volle teki parastaan, meloi kuin hullu ja tuon tuostakin mittaili
melalla veden syvyyttä samalla rauhoitellen, ettei tässä enää huku,
vaikka tahtoisikin. Mutta miten lienee raukka meloa hosuessaan
horjahtanut, että vene kallistui ja ryyppäsi sisuksensa täyteen,
juurikuin oltiin rantaan pääsemäisillään. Syntyi pieni hämminki. Serkku
kiljasi: "herra, auta, me hukumme!" mutta imeytyi kuitenkin Villeen
kuin iilimato. Nanni ja Nänni puulautuivat rantaa kohden juoksemaan
sillä seurauksella, että mätkähtivät mahalleen sortaen toisetkin samaan
mykkärään. Niittyviulu säkeytyi takajaloistaan airoihin, painuen
umpisukkeloon, mutta selviytyi kuitenkin vähän ajan perästä näkösälle.
Volle ei puolestaan näyttänyt äärimäisesti hätääntyneeltä, nosti
rauhallisesti Kallen niskoilleen, haroi marjakopan veneen kokasta ja
lohdutteli toisia, että mitäs turhan parkumisesta, kesäinen vesi.
Rähinä rantamalla oli kuulunut taloonkin ja sieltäkös alkoi lappautua
väkeä. Tuomarin perhe oli juuri tullut vieraisille ja yhdessä talonväen
kanssa riennettiin katsomaan, mikä mustalaismeno rannalla on.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja nähtyään, ettei siinä pahempaakaan
hätää ole tarjolla, menettelivät kuivalla olijat, kuten ihmiset
tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa, alkoivat nauraa ja ilveillä.
Vanha vallesmannikin hykerteli vallan koukussa, ja tuomari oli
yskäpuuskaansa tukehtua.
Haaksirikkoisia ei kuitenkaan erikoisesti naurattanut. Niittyviulu teki
tosin alussa muutamia heikkoja yrityksiä toisella suupielellään, mutta
nähdessään, miten ohuet kesäpuvut imeytyivät naisten ihoon kiinni,
ilmaisten ruumiin antiikkiset muodot, kuoleutui hymy ja hän sävähti
punaiseksi kuin rippikouluneitonen, jota pappilan nuori maisteri
taputtaa kahden kesken poskelle. Naisia leikkasi syvälti, sillä jos
muutoinkin asia kävi täydestä, niin vielä kaiken kukkuraksi olivat
tuomarin pojat tämän surkeuden todistajina.
Vollella ainoastaan oli hyvä olla ja vieläkin parempi Kallella. Kuin
Döbeln Juuttaan taistelun jälkeen ratsasti hän voiton riemun hurmaamana
veljensä olkapäillä sommitellen tuon tuostakin jotain "hurraan"
tapaista.
Mistä haaksirikko oli aiheutunut, pysyi muutaman päivän salaperäisen
hämärän peitossa, sillä veneestä ei hakemallakaan mitään vikaa
löytynyt. Mutta sitten alkoi liikkua huhuja, että onnettomuudessa on
jollakin tavalla ollut "koira haudattuna". Vollea alettiin kovistella
ja vaadittiin kiivaasti selitystä, millä tavalla veneen tappi oli hänen
taskuunsa eksynyt, mistä Ville oli sen tupakoita etsiessään sattumalta
tavannut. Ja pitihän Vollen lorun lopuksi asia kertoa juuriaan myöten
ja lieneekö hänen tarkoituksensa ollut erittäin salatakaan.
Saa nyt nähdä, mitä naiset saavat aikaan, mutta ainakin he vannoivat
sen kolttosen Vollelle hirveästi kostavansa.