-- Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko
onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi
postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki
rakkauden.
-- Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla
kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri
etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.
-- Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella
suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut
karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.
Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut
kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen
rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.
-- Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi
olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys,
päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.
Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita
liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset
loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja
ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota
toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.
Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa
miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun
aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus.
Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa
muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon
tietoja saaneet -- ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän
kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan
etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis
tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi
riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän
laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa,
eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki
viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli,
ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän,
kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut
30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun
oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy
löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin -- ja
tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan,
kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan... Mikä oli tähän syynä?
Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi
muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?
Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä
yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta
puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin
keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä
kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi
itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että
koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys",
olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei
pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia
hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että
vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä
paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:
"Minä en koskaan naura.
Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen
tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan
enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa,
minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse
kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni
rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa
Kesäkuun 24 päivänä 1816.
_Pietari Pyhälä_,
apulaispappi."
(Sinetti).
Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen
käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin
pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana,
mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi.
Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:
Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään
ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli
ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä,
jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että
rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä
saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli
tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven
kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin,
että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli
sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna
oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä,
oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit
ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi
lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai
kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä
torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai
pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa
väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt:
"Pä... ä... pä... ä..." Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori
sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli
niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa.
Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota
oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja
vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen
ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine,
synnittömine sydämineen... hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha...
Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen
ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi
mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä
ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan,
joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti
hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio
oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan
huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin
ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että
kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata,
mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni
pitäen pastori edelleen hohotti... hahhah hahaha hahhah haahaa...
Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä,
hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista
alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun
asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat
vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin
vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten
tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä
nyyhkytetty kaikkialla.
Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin,
jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian
oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton
tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus
sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä
olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy...
Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.