He kulkivat kuolemaan...
He kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisesti
eri jalkaa nopein, hermostunein askelin -- astuivat harmaana,
kolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettynein
katsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toisten
kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttää
välinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevat
huulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta.
Mutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidän
kalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistään
salamoi tulinen, sammumaton viha... Useat vapisivat ja kaikki olivat
kalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeista
ja tiesivät heti kuolevansa -- ehkä myös vilusta, sillä aamu oli
kylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joista
olkalaput oli revitty...
He kulkivat sotamiesten ympäröiminä -- sotamiesten, jotka näyttivät
-- vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla -- vielä
kurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt
rauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja,
joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta
ja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä
hämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät
ympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät...
Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa
kuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin
vangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti
näyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja
ryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla
kasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään
kuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet
epävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät
siihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn
pauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.
Ankarat viimat ne yllämme soivat,
hirmua, kauhua haastavat ne, --
Sortoa syöksevät synkeät voimat
kuolohon meitäkin vaativat he...
Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä,
sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus... Hänen
kasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen,
hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana
ukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille,
heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi
tyyneeseen aamuilmaan:
Kaatuu ken taistossa aattehen suuren
sankarimaine sen säilyvi ain'.
Voittojen hymniä laulettaessa
kaikuvi huulilta miljoonain...
Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat
kajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä
ja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne
heidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista,
että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden,
tuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen
kaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla,
kärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava
innostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa
ja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin
jättiläismoukarin iskut... Ja taas kajahti laulu!
Mutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu
ensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa --
mutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina,
käänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan
ja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat -- aivankuin laulu
uhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät...
* * * * *
He saapuivat perille...
Kolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan
ääressä pystytetty paalu -- valkoinen äsken-veistetty paalu...
Vapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja
paaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta -- ainoastaan
yksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa
kuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi:
-- Mitä tämä on? Mitä... mitä te aijotte...? Murhaajat... mitä te
teette...
Häneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin,
itsetiedottomin sormin -- jotka toimivat kuin koneet -- ja hänet
sidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa
näyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät
onnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun
tukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten
pakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan
hoki hän kuin mielipuoli:
-- Mitä te teette? Murhaajat... mitä... mitä...? Eräs toinen
mustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät,
syvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen
tyynesti, ilman vihaa:
-- Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä... ja vanhuksille...
ja pikku pojalleni -- jos joskus kotiin pääset... Kerro siellä... --
ääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..
Toinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui
sidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä
nyyhkytyksistä...
Kun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori
upseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa
suoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen
mustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana
yli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön
yliluonnollinen voima ja innostus:
-- Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa
teille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä
en teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette
tahdottomia aseita sortajien kynsissä -- jotka nyt ovat voittajia.
Mutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä
maailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat
meidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien
marttyyrien viaton _veri huutaa maasta!_ Ja pian tulee päivä, jolloin
sorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan.
Silloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä -- se on
koston päivä! Meidät murhataan nyt -- _mutta vapautta he eivät voi
murhata!_
Hän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta
värisevä ääni:
-- Muistakaa meitä... muistakaa...
Sen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin
uhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä
sopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan
raskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä
eloonjääviltä:
Te uhreina kaaduitte taistelohon...
Upseeri paljasti sapelinsa ja huudahti kauhusta vapisevalla äänellä:
Asentoon!
Kivärit kohosivat, ei sotilaiden tapaan vaan epätasaisesti; toiset
hätäisellä kiireellä vapisevin käsin, toiset epäröiden tai hitaasti
kuin kivärit olisivat olleet lyijystä...
Rämähti hätäinen rummunpärrytys ja yli laulun kuului vain vaivoin
sama, määrättömän kauhistunut, katkonainen ääni:
-- Am-pu-kaa!
Kului silmänräpäys ja sitten tärisytti tyyntä aamuilmaa hajanainen,
räiskyvä yhteislaukaus, niinkuin olisi revennyt taivas...
Vain kolme paaluihin sidottua retkahti nuorien varaan kuolleina;
kuului korahduksia ja vaikerrusta, muutamat nytkähtelivät ja
vääntelehtivät paaluissaan...
Mutta vielä kaikui laulu synkkänä, katkerana:
Mitä kärsitte laulu ei kertoa voi
sen kaikuna kahleenne soivat...
Silmät tuijottavina, kasvot lumivalkeina huitasi upseeri sapelillaan
tyhjää ilmaa ja läähätti:
-- Ampu-kaa!
-- Trrrr... trrrr! -- särähti taas hirvittävästi...
Vieläkin kaikui laulu, vaikka paljon heikommin ja värisevämmin:
Ne kertovat urhoist' mi uhmaten
verimaljan pohjahan joivat...
Yhtäkkiä viilsi ilmaa pitkä, kauhistava naurunhohotus:
-- Hah-hah-hah-haa!
Kaikki jäykistyivät hetkeksi. Laulukin heikkeni ja kuoli. Upseeri
pudotti sapelinsa ja tarttui molemmin käsin päähänsä -- aivankuin
olisi pelännyt sen halkeavan: näky oli hänelle liian hirvittävä!
Suuri osa sotilaita ei tahtonut tähdätä tovereitaan, vaan ampuivat
mieluummin maahan. [Niin omituiselta ja järjettömältä kuin se
tuntuukin, ampui suuri osa sotilaista mainitussa tilaisuudessa
maahan.] Toiset tekivät sen kauhusta vapisevina -- ja kuulat olivat
kivisestä maasta muodottomiksi litistyneinä ponnahtaneet uhreihin,
raadellen heitä kauhealla tavalla:
Eräältä on litistynyt luoti repässyt toisen posken miltei kokonaan...
poskiluu loistaa valkeana, lihariekaleet riippuvat verta vuotavina
ja hänen puhkaistu silmänsä valuu ulos kuopastaan; toiselta on
repeytynyt päänahka, leveänä virtana valuu veri kasvoille, tunkeutuu
silmiin, soaisten hänet ja hän ähkyy raskaasti ja käheästi kuin
tukehtuva. Eräällä on reikä otsassa, josta purskuaa punanen veri
kuin ruiskusta... hänen suunsa on ammollaan, silmät ovat avonaiset
ja liikkumattomat kuin kuolleella, vaikka hän luultavasti vielä
elää... Toinen, jonka kurkku on lävistetty, korisee eläimellisesti
ja tempoo mielettömästi paalussaan... Ja se, jonka ääni äsken soi
rohkeana ja uhmaavana, riippuu hervottomasti nuorien varassa ja hänen
painunut päänsä näyttää punaselta, muodottomalta möhkäleeltä...
Häneltä, joka pyysi sotilaiden heitä muistamaan on miltei puoli päätä
poissa ja aivot ovat verisenä puurona pärskähtäneet vierustoverin
kasvoille... Tämä näyttää kaikista hirvittävämmältä, hänelläkin on
jälellä vain yksi silmä, mutta se ei ole ihmisen silmän näköinen:
kauhusta laajentuneena ja lasimaisena tuijottaa se suoraan uhkaavana,
aavemaisena... Hänen verinen suunsa aukenee ja taas vihlasee ilmaa
ontto, pitkäveteinen hullun nauru:
-- Hah-hah-haah! Hah-hah-haa!
Ikäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia,
voihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia...
Silvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät
tuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut... Yht'äkkiä kuului
värisevä ääni:
-- Veljet! Lopettakaa pian, pian... Kristuksen tähden...
Ja paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:
-- Lopettakaa... Kristuksen tähden... pian... pian...
Upseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti
huitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:
-- Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!
Sammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat
sotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut
-- vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä... ja niiden
lomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:
-- Hah-hah-hah... -- ja katkesi.
Vielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä
kiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista,
marttyyrien kuolemasta -- ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat
vain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi,
siellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin
suuret kravunsakset... ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen --
aivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista
ihanaa ilmaa...
Ja mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien
ihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti:
-- Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!
Häntä ei enää toteltu...
* * * * *
Siteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi,
epämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä,
liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja
pääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja
ja verta, verta... Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui
puhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui
hitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi...
Ja ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä,
inhottavaa löyhkää... Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin...
* * * * *
Mutta taivaastansa katseli jumala -- ja elokuun yhdennentoista päivän
aurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja
kirkon vihreän kupolin...