Vain hiukan enää kerrottavaa.
Historia kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat
pariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen
tervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.
Mutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot
olivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja
häntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin
luona sijaitsevaan pieneen majataloon.
Sanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin
kulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon,
jonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden
rauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.
Englantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi
nälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut
seisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli
puolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta
kurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.
Ilon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta,
ja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein
ihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut
rohkean seikkailun.
»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos
vain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon
aikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti
sitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta
Pétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä
nuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana
tänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä
edes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä
majataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja
hevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja
myöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena
vanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille
varattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava
ja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne.
Vangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu,
ja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät
huomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen
heidän käsistään!»
Hän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä,
niinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin
Lontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan
keksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.
Déroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi,
sangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut
ilmaista sitä vain muutamin sanoin.
Oli sitäpaitsi sangen täpärällä aikaa.
Neljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista,
risaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä
Pariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli
pukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi
englantilaisena lakeijana.
Viisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin,
ja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta,
oli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.
Sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi
Anthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.
Pariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet
portteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä
hengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.
Sir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi
ritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.
He olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia.
Tulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä
perusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla,
varahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa
pysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä
seikkailuja.
Le Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen _Untolaan_,
jossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.
Mainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet
matkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.
Anne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö
raukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa
raskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.
Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja
hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli
antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.
Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.
Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei
hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan
Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.
Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan
Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède _Untolan_
kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.
Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten
kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen
niitä leyhytellessä.
»Madonna!» kuiskasi hän.
Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi
kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.
Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne
sorea pursi heitä kiidätti?
Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja
iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat
vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään
syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet,
jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.
Déroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.
»Lemmittyni!» kuiskasi hän.
Punertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten
kasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa
suutelossa.