Ei ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut;
kirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.
Kansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan
apujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja
Julietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt
rattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.
»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre
käheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.
Ensin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon
viha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa.
Hetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen
huomatessaan odottamattoman vaaran.
Siiloin aivan äkkiä kuului huuto:
»Temppelitorniin!»
»Temppelitorniin, temppelitorniin!» kuului ripettä vastauksia.
Huutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa
tyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont
du Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen
pohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen
»_Käy päinsä_», sekä huutaen: »_Hirteen, hirteen!_»
Sir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont
Neufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka
sade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut,
palasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.
Hajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin
nimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista
ohikulkijaa.
»Kansalainen, missä on Templen katu?» kysyi hän kerran pari,
»Kansatar, voitteko sanoa, onko petturi jo hirtetty?»
Tavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei
kiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai
hänen risaisiin ystäviinsä.
Eräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa,
kääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.
»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi,
»seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian
sankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa
kalalokin kirkunaa.»
Vastausta odottamatta katosi hän pian sumuun.
Vähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja
heidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt
vankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien
vihansa esinettä käsiinsä.
Kylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli
suunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita
hän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä
sydämestä.
Déroulède puristi yhä lujemmin Julietten pientä kättä.
»Pelkäätkö, rakkaani?» kuiskasi hän.
»En, kun sinä olet lähelläni», vastasi hän.
Vain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he
joutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony
Dewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat
etunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.
Roskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää
joukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa
sokaisemana.
Kaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään
nuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.
»_Käy päinsä! käy päinsä! Hirteen, hirteen, kavaltajat!_»
Ja Déroulède pidellen Juliettea kädestä huusi voimainsa takaa:
»_Käy päinsä!_»
Sir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien
harvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan.
Kaikki huusivat »_hirteen_» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.
Déroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa,
ja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu —
— — Elämän- ja rakkaudenhalu!
He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja
joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse
väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.
Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta
pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.
Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta
ja mustalta ihmiskasalta.
Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti
monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan
seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet
toria.
Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède,
pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he
kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni
karjui pimeässä:
»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»
Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei
muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin
kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon
viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla,
hurjilla vihahuudahduksilla.
Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko
suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen,
naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä —
heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin
Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.
Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan
tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja
valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta
sysäyksiltä.
Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi
heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.
Joukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen,
katulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman
vankilan vartijaa.
Ketään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät
äänettömän uhmaavina.
Väkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta
sitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja
murhapolttoajatuksia.
Silloin kuului taaskin vihlova ääni:
»_Totisesti!_ Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat
antaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»
Kummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman
synkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella
voimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut
heidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain
ihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.
Kuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän
nopeasti.
»Vangit ovat paenneet! vangit ovat paenneet!»
Muutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he
olivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi
yksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu
päivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä,
jolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin
saakka.
»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni
pimeässä.
»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.
Pieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.
Vihdoinkin he ymmärsivät.
»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.
Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!
Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva
pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja
mielettömästi riemuiten.
Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä,
ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa,
ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin
vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan
näyttämöllä on esitetty.
»Katusululle — katusululle!»
Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko
hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä
toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi
se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin
paenneen.
Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli
hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla
oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin
kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä
lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.
Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja
Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot
syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä,
raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita
nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain
pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.
Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.
Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana
kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen
tai etelään, toiset itään tai länteen.
Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten
johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in
vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père
Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti,
ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi
aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja
vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen
loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden
voimalla.
Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette
keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan
ei uhmaillut.
Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.
Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot
upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta
mitä se oli moista tungosta vastaan?
Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla
rynnäköllä?
Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä-
tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä
se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin
sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.
Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin,
tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.
Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko
muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti
pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat:
»Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.
Ranskan kansa _tahtoi_ saada tahtonsa perille.
Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja
mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?
Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän
vastarintaa.
Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän
tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.
Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi.
Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli
lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa
joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat,
ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat
käsivarret uhkaavina.
Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.
Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui;
suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.
Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se
oli valloittanut tahtonsa voimalla.
Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen
— kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin,
raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin
kurkkuihin.
Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein
ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon
silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.
Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat
muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat
rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.
Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja
ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.
Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää,
pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden
sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.
Vavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.
Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen
toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui
vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle
muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.
Taaskin kalalokin huudahdus.
Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta
nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan
jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia
Neitsyt Marialle.
Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei
kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta
kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in
ja Heloïsen — haudat.