Pieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan
muutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli
luovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen
määräyksen.
Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin
muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä
ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.
Muusta he eivät vähääkään välittäneet.
Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon
viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.
Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen
suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.
Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien
rakastettunsa kättä.
He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän
huuliltaan.
Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède
kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.
Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai
kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa
vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.
Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet.
Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja
hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa
vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut
epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.
Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin
pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi,
että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen
Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.
Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei,
että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen
ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista,
kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.
Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä
heidät.
Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution
Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat
Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La
Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa
alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä
hetkellä toimi.
Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden
huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —
»Seis!»
Komennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.
Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti
komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.
Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä
ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.
Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti
äänekäs huuto:
»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»
Näkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn
sammuttaen sen.
Déroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä
sijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.
Kuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito
englantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät
ryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin
Déroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.
»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää
kamppailua!»
Uneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan
nimessä, mistä se kuuluikaan?
Yhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä
makasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.
Mitä se merkitsi?
»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti
Juliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»
Ja siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä
jakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain
tuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä
jättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen
utelias silmäpari heitä huvikseen.
»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin
salaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo
murhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti
anteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt
olette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»
Juliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat
kyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka
niin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.
»Blakeney — » alkoi Déroulède.
Mutta Sir Percy keskeytti hänet kiireesti.
»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa
olevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana
pääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja
neiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun
oli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut.
Ainoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti
hirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain
yhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras
käytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä
yhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi
naurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että
kansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»
Puhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran
synkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia,
epämiellyttävän asunnon isäntää.
»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies»,
lisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli
esiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte
miellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille
sotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa
määräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi
tarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi
muutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa,
eivätkä he voi vahingoittaa meitä.»
Hän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja
ritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa
huumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.
Muutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian
äkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.
Ottelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan
kimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen
neilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että
kansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.
Sitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua
haluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin
peninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien
likaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu
oli pian saatu lopetetuksi.
Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa
kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula
suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan
pyyhiskellessä.
Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli
suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.
»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän
hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy
tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini
osanamme huomenna.»
Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin
tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli
vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina
hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.
Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings
kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi
Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa
oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden
huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.
Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen
katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.
Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin
kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt
vaativat.
»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen,
joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken
lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja.
Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan.
Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja
meidänkin riippuu avustuksestanne.»
Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle
viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö
ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.
Oven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.
»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi.
»Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin
mahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää
niin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin
kaduilla liikkunut.»
Hänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä
oli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä
monen ystävän henki oli-.
Neljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon
seurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista
vaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.
Kymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen
kömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.
»Mainiota!» virkkoi sir Percy iloisesti. »Nyt neiti de Marnyn luo.»
Juuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen
ovi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen
siivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja
rasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen,
rypistyneen myssyn alle.
Iloiset ihastushuudahdukset seurasivat hirveän näköistä ilmestystä.
Tosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja
rohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän
heräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet
henkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.
Itseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen
mielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen
ja onnellisen lopun saavuttamiseksi.
Siksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka
istuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin _tricoteuseiksi_
= kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen
perinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon
johtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.
Déroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat
mutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu.
Miehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia
ohjeita.
»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin.
Meidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme.
Neiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan
Déroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä
irti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi
hymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä
velvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla
saa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»
»Pariisista!» toisti Déroulède huolestuneena huokaisten.
»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme
ulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään
kaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa,
ennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna
kolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin
porteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen,
se johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin!
Pariisista, Jumalan armon avulla.»
Läsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan.
Kukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata
seikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?
»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi
on tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä
avustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me
perässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»
Déroulède tarttui Julietten käteen.
»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista
neilikkaa!»
Sitten viisi miestä Juliette keskellään lähti taaskin kadulle.