Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu
tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.
Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä
myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa
olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?
Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita
kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.
Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä
olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja
sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain
karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina,
ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.
Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi
valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista
riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu
oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi
liejuksi.
Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka
tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti
vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt
viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran
oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin
parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin
joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka
oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.
Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi
hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä
kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.
Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui
pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.
Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin
kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset
paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan.
Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset,
takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli
uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.
Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne
tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät,
että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat
kostonhalunsa tyydytetyksi.
Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir
leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon.
Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen
miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain
näytti laimenemisen oireita.
Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi
tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle
ja Juliettelle hirveällä tavalla.
Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen
valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta.
Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat
mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin
henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran
alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa
sapattinsa lähestymistä.
Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo
suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet.
Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten
ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.
Näytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.
»_Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!_»
Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta
tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.
Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre
ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään
roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti
ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien
julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita
pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän
huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.
Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä
säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän
määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden
pisti päähän puhua joukolle.
Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti
olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille
vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten
ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.
Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä
Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän
kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin
olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.
»_Hirteen! Hirteen!_» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet
huudahdukset.
Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat
siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta
rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi
Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.
Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille
hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet,
että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan
mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan
täyttämästä.
Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka
ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä
tervehdittiin kovasti metelöiden.
Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet
hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen
sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.
Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen
piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja
heidän raivonsa esineen välillä.
Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja
kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.
»_Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!_»
Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä
tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin,
mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen
miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi
joka hetki murtaa heidän rivinsä.
Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.
Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt
heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat
säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.
Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan
häntä kunnioittavasti käsivarteen.
Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen,
joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia
kädessään.
»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti.
»Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät
sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»
Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta
tyytyväisyyttä.
»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.
»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja
kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»
»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin
vankilaan — ymmärrättehän?»
»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset
ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön
varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät
jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien
rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on
lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua
jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin
vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit
onnellisesti Temppelitorniin.»
Mies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis
tottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui
päästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.
Paksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen
pärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.
Rattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön
yhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa
pettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys
astua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla
vallitsi synkkä pimeys.
»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän
rattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen
paikkaan.»
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä
kangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli
kiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.
Santerre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen
suojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää
metelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.
Déroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä,
mutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon
huudot häipyivät etäisyyteen.