Vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat
syytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi
oikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.
Mutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka
näyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen
silmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja
niissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan
joukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli
vihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.
Hän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja
läheni loppuaan.
Mutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut
salista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli
itseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin
etuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle
paikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.
Siitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan
kavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää
pikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä
vastaan.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin
jälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi
Foucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille
ja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.
Yhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle
ojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja
ne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä,
odottivat äänettöminä.
Merlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen;
Robespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.
Seisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon
kuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska
pelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin
riemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.
Hän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin —
tiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät
molemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä
lopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin
heilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.
Ja seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla.
Julkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet
rattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka
mutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.
Hänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta
ja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi
hänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut
liian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai
viettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä
lohduttaa ja rauhoittaakin häntä.
Juliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa
tahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton
marttyyri.
Mutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut
uudet syytöksensä.
Juliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul
Déroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä
hän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun
Marie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä
kysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.
»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa
turvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan
tämän julman ja anarkistisen hallituksen.»
Näitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen
pöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen
syyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.
Hänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin
hänen paikalleen.
Déroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville
oli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat
»tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat
usein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset
syytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja
jotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti
käytiin hänen avustamanaan.
Koska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa
kavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa;
hänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja
kylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.
Senjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston
saattamana kadulle.