Suunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden
esitystä.
»_Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!_» kuului täpö
täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten
keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan
muutamien minuuttien huvituksesta.
Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu
varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina
valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.
Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia
herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin
pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy
ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen,
miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen
vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että
edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.
Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän
näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää,
jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon
jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman
katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää
vartaloa ja isoa päätä.
Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille
tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten
häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti
lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja
isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.
Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin
huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan
vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten
sanojen kaiuttua.
Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.
Sitten hän jatkoi:
»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn
tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»
»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä
esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.
»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.
»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne
kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin
ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle,
hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette
Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie
Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni
hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»
Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon
keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja
varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen
viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten
pauhuun.
Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten
etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa
lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän,
petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä
entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään
kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan
kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!
Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an
sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi
vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt
lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!
Hyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.
Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he
saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan.
Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana
petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.
Hyi!!!
Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään
ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.
Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen
alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt
auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin
ennen olivat rakastaneet.
Sen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.
Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään
suuren ilonsa merkiksi.
Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.
Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt
suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui
nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.
Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli
hän jo hirttäytynyt.
Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän
koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi
raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet
huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.
Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut.
Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi
sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen
vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta
syleilystä.
Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut
hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin
kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen
voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.
Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.
Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään.
Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut
vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.
Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät
toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana
tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin
kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä
ratkaisematta.
Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran
hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän
sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:
»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia
niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun,
jossa niitä säilytettiin?»
»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»
»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse
yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet
hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville
miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden
piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava
istunto päättyi.
Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi
vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.
»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on
vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia.
Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet
rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän
kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken
mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain
heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä
sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat
häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa
syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että
minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren
äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli —
minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen,
rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko
nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen
järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty.
Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki
kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte
löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää
minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen
tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi
kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; _heidän_
tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen
valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset,
oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne
hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole
valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun
elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa
maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin
naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin
äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä
ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut
rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat
häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän
tuskaansa ottamalla hartioilleen _minun_ rikokseni. Enemmän kuin kukaan
nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun
tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet
lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja
kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden
vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette
jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon
naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin,
Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä.
Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin
kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»
Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin
katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla
loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen
ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät
kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin
Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin
vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.
He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan
kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista
selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet
tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen
personaansa rajattoman myötätuntoisina.
Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan
äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.
Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä
Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen
syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut
lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa
ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin,
melkeinpä ikävystynein ilmein.
Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan
laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja
viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»
»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.
»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin
halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta
tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»
»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian
kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.
Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:
»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa
ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että
syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»
»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen;
palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän
itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»
»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»
»Se ei ole totta.»
»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»
»Koko maailman edessä.»
»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja
siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun
ivallisesti.
»Se ei ole totta.»
»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä
teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden
myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia
— mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren
naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna
naisen pukujen joukosta?»
»Se ei ole totta.»
»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen
totuudenmukaisuudesta.»
»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.
Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta
hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät
vastaukset olivat aikaansaaneet.
Déroulède jäi aivan sanattomaksi.
Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle
vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita
sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön
makuuhuoneesta.
Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli
Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit
ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin
lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska
pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.
Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain
suuttuneesi huudahdettava:
»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja
petetään!»
Sitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.
»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.
Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa
ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän
valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.
Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle
Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa
vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.
Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he
olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä
kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin
kaksinverroin inhottavalta.
Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia,
ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan,
jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja
vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli
lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen
niinkuin äskenkin.
Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin
halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli
odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi
pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.
Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan
kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen,
entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa
repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä
silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset
huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon
työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.
Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun
läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.
Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä
äänensä kuului pari kertaa yli melun.
»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät
lähtemästä.
»_Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö_.»
Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää
ja leveät hartiat.
Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa.
Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi
hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.
Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun
kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien
eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.
»_Se on typerää_», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin
pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä
sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja
järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»
Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän
toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.
»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan
kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi
hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi
ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»
Kuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.
»_Lähin katulyhty hirsipuuksi!_» huusivat he. »_Kadulle, kadulle!
Hirteen petturit!_»
Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin
pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn
loppua katsomaan.