Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen
asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.
Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin
kansalliskirjaston arkistoissa.
Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä
seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät
vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat
kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä
vastaan tehdyn syytöksen.
Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus-
ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai
miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä
naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi
keksiä.
Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin
kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta
syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.
Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö
täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.
Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät
laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään
vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen
seuraamina.
Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.
Juliette Marny tuotiin sisään.
Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan,
jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina
rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät
kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa
olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.
Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai
vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.
Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui
hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.
Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei
ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.
Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta,
valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla
äänellä mainitsevan Julietten nimen.
Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman
kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan.
Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä _hän_ kärsii, mitä _hän_
ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.
Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen
vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.
Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella,
tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen
olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa
kaiken syyn itselleen.
Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman
lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja
puolustusoikeutensa.
Kaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.
Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen
rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta,
jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian
viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka
paljon Juliette sai kärsiä.
Mutta epäilemättä se oli parasta.
Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön
itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla
saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja
herjauksen.
Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan
Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua
voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee
onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.
Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan
tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti
yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle.
Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi
Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada
uhrata henkensä Julietten puolesta.
Juliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.
Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen
syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä
ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa,
jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian
ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.
Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti
tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä,
heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat
nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.
Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea
toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja
muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa
tytön asiaa.
Sentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.
»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt
kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että
tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen
syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen
hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi
ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta
velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa
tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen
haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä
elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät
nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne,
siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden
turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman
myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen
johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman
tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan
oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien
henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota
koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan
nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista
teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille
valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien
kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii
kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään
Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean
harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne
kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Riemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän
puhetta.
Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa
kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan
pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.
Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli
nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän
itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella
parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.
Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset
ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat
Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.
Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat
kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen
yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän
puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia
ruumiillisilla kivuilla.
Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten
häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja
kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut
enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän
köyhälistön puolesta.
Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa
kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa.
Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän
kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman
uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli
antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi
heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.
Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.
Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen
kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä
ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.
Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin.
Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti
liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä
rummutti rauta-aitaa.
Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen
sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.»
Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.
Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva
löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja
tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät
saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista
valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.
Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu
alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai
väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa
kysymyksensä:
»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä,
minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina;
hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»
»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin
laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä
juhlallisesti.
Juliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana _en_
vastaukseksi.
Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli
hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa
kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa
vangitsemisesta.
Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan,
hallitsemaan ja käskemään tottuneena.
»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän,
ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä
olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni
Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja
vapauttamistaan.»