Oli ollut tavattoman kiire päivä.
Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean
kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin
runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa
lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta
arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.
Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut
itsensä. Hän näytti väsymättömältä.
Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan
kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa.
Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita
yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla
olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla;
tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli
lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini
alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa
tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu
rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana
todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi,
eihän se ollut vaikeata!
Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt
varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.
Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli
tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin
kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa,
luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen
kaivatulle virkistyshetkelle.
Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.
»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina
kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut
toimenpiteet.
Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka
ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti
veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä,
tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.
Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton
ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin
kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.
Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa
vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta
käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli
kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka
tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.
Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin
kaikki mahdolliset helpotukset.
Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo
lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka
oikeutta jaettiin.
Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä
papereilla lastattu pulpetti edessään.
Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat:
»Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus,
tasa-arvoisuus ja veljeys.»
Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria
ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan,
»Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien
rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.
Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla
rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.
Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville.
Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin
moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.
Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata
valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin
kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.
Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä
vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni
vihreävarjostiminen messinkilamppu.
Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua
penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut
Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n
kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat
niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän
hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.
Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka
halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän
etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli
huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.
Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu
kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen,
ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on
maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin
silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli
saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».
Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä
hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden,
kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä
käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta
lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään,
suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin
silmiinsä.
Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä
naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä,
tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.
Taivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!
Kuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?
Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita,
joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret
paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot
ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään,
kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät
milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja
janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa
heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He
ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä
paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän
silmiensä edessä.
Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa
raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta,
tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.
Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä
tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on
nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä
maailmaa!
Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!
Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä
unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä,
joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman
kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.
He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän
hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen
lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat
heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka
tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.
Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä
ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen
vastakkaisella puolella.
»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla,
pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen.
Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista,
isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää
valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.
Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista
silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan
pienokaisen tervehdykseen.
Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat,
nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu
vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin
siunausten joukkoon.
Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti
soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.
»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.
Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin
piilottaa kasvonsa.