Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen
uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua
oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut
hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne
Mien Pariisista siirtämiseksi.
Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei
hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän
tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua
vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä.
Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten
ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden
vaatimalta kuolemalta.
Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan
luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli
järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman
välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden
mahdollisen Pariisista paon varalta.
Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja
saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen
suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli
kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.
Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat
rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella
olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he
näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.
Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään
ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat
aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin
pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.
Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen
päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony
Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli
saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.
Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa
kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.
Vielä oli vanha Pétronellekin.
Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut
mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut
häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.
»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien
nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo
roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa
naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä
hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet
erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken
keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»
Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä,
urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle,
että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään,
kerran saaliiseen iskettyään.
Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan
asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja
josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui
kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren
emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.
Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla.
Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli,
ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen
turvallisuuskomitean huomiota.
Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta
sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.
Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä
ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.
— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!
— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä,
tuomiota ja kuolemaa!
Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut
tehtäväänsä verrattain helpoksi.
Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien
pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä,
kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin
onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.
Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin
uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.
Yleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.
Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista
vankilassa.
Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta
Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.
Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen
innokkaaseen tiedusteluunsa.
»Juliette Marnyko? Tuntematon.»
Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu.
Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä
lähetettiin teurastamoon.
Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen
kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet
merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias
Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.
Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista
ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään
yksityisistä vangeista.
Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa
vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin,
Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua
odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia
ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.
Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä,
vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen
giljotiinia esittävien tuolien ääressä.
Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset
näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle
sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja
ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita
pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen
pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista
sanatulvaa.
Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja
surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!
Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä
ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien,
ajattelemattomien näyttelijäin parista.
Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset
kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.
»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède
hänestä kuuli.
Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä
määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin
palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka
niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.
Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut
yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa
sinä iltana oli tulokseton.
Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja
hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti
vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.
Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain
yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään;
Julietten pelastamisen toivo.
Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran
rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.
»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen
korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran
tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin
rauhassa jutella siellä.»
Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä
sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja
hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan
sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi
painostaa.
Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien
sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi
ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.
»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita»,
selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja
huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien
ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta
hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se
ketään sisään viekoittele.»
»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman
hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön
likaisen harmaata väriä.
Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille,
oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan
teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»
Déroulède pudisti päätään.
»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää
milloinkaan lähde Pariisista.»
»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.
»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi
Déroulède synkästi.
»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen
äkkiä.
»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»
»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»
»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi
Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»
»Mitä aiotte tehdä?»
»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»
»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.
»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä
sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.
»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.
»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen
vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»
»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»
»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja
minä rakastan häntä.»
»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.
»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine
synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet
antaisin henkenikin.»
»Entä hän?»
»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»
Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain
ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka
syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.
Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain
piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva
ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin
niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli
hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka
alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.
Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä,
sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin
sanoakseen.
»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»
Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti
nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.
»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède
heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä
huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»
Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.
»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan
hallita yliluonnollisia voimia?»
»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.
Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää
ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä.
Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja
käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä
hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet,
hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa
suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.
Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:
»Hyvä, koetan parastani.»