Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti
vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi
innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön
huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen
itseensä.
»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette
verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että
voitte tehdä muutakin kuin puhua.»
»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»
»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville,
sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan
kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui
siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan
lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta
päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita
nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.
Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat
hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki
luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan
jonkun elävän olennon kurkkuun.
»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,»
kysyi hän seurueelta yleensä.
»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.
»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»
»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta;
ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa
kansanvaltuutettu Déroulèdelle.
»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää,
kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»
Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista
konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin
laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän
jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean
kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen
arvoinen.
»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille
äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän
voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän,
»ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»
»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat
tasavallan kavaltajia.»
»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne
mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»
»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —»
alkoi Merlin.
»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita.
Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous
vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla
menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee
Ranska teitä — saadakseen _muita_ pettureita giljotiinille.»
Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen
'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden
tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.
»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»
Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta
saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi.
Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis
suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat
päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä
heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä
kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat
Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka
parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.
»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat
innokkaasti mitä tulossa oli.
»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä
hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen
tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy
meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa.
Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden
syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen
— myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta,
sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen
osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole
tässä maailmassa enää suosittu.»
»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti
leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.
»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että
toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle
todisteet tasavallan pettämisestään.»
»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä
maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.
»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti.
»Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka
sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin
hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme
runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen
oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä
auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan
esitettäväksemme.»
»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.
»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi
Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän
ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän
toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin
otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan;
hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen
tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian
itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»
»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.
»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin
pelastaakseen hänet giljotiinilta.»
»Tietysti.»
»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir
tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»
»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei
vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.
»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena,
päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa
minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että
olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä
onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen
turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia
isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt
paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos
syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan
vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei
puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri
oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa
syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti,
»kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä
koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri
sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti
Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa
minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa
ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut
aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen.
Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen
rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi
puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa.
Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on
ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa
tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin
kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas
tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya
syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta;
poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä —
hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon.
Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä
ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède
astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa
puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen
puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy.
Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet
olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti
kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän
taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että
nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»
Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden
konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.
Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein
pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti
Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta,
ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän
vihollisensa kukistusta.
Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa
hehkuivat taisteluhalusta.
Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot
olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn
asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri
valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi,
tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien
kukistamisessa.
Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle
asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen
askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat
innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir,
mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa
ja todennäköistä voittoaan.
Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli
jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.
Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan
ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen
hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.
Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin
pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot
ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat
huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.
Viimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,
»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.
Useimmat eivät tienneet.
»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies.
»Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän
kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan
ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on
kylläkin tosi isänmaanystävä.»
Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval
Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen
ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys
sovi.
Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä
sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa
jommankumman hyvistä ystävyksistä.
Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt
yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.
»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo
mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»
»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.
»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta
jälkeenpäin —»
Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä,
joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme,
murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat
hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän
ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli
uhannut häntä.
Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön
hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.
Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista
huutoansa:
»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha
kaikkialla!»