Oli puoliyö.
Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin
voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.
Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden
vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien,
kokouspaikkana.
Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun
varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät
auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.
Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen
kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin
pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat
matalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.
Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät
harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten
keikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval
Borgnessa yöllisiä juominkejaan.
Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun,
monen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat
voineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat
häpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.
Se aika oli mennyttä.
Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla;
ei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja
kostotoimenpiteiden suorittamiseksi.
Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään
rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä
ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.
Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä
ohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin;
satunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön
rakastaminen.
Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat
ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun —
kuolemaan.
Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska
raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta
kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät
hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin
irstaat Bourbonit ikänään.
Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola
kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi
sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.
Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja
paljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi
saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain
kahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja
pudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien
virkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja
rakennuspukkien nojassa.
Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt
riekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli
kellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli
tulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman
väriään.
Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli
ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon
tarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»
Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä
hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt
eräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.
Sinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.
Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta.
Se oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi
tekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun
siveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita,
kauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.
Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen
kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi
toisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.
Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon,
Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä
ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan
lähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä
kaunopuheisemmatkin henkilöt.
Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa
äänekkäimmin:
»_Giljotiini toimikoon lakkaamatta!_»
Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi
— hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville,
murhakauden verenhimoisin murhaaja.
Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan
salaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti
toisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»
Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi
välttämättömään päämaaliin.
Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan.
Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo
päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä
keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen.
Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja
anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.
Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt
verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin
todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken
pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä
Paul Déroulèden aivoissa.
Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa
vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi
hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.
Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen
rikollisuudestaan.
Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.
Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka
todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön
korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.
Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja
pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan
vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.
Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan
toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.
Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä
heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.
Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa
mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita
pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän
tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke
laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.
Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä
ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla
hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän
mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.
Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan
nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen
tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut,
huoneen etäisimpään nurkkaan.
Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen
paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan
ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.
Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento,
jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet
hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen
haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen
eteensä.
»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi,
»kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden
sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»
»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin
on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian
puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö
niin, _herra_ Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen
ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden
aikakaudella.
»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti,
»tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä
tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin
minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»
Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa
pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:
»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen
käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman
varaan.»
Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan
hiilijätkän puhetta.
Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti
Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien
joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis
riemuitsemaan Merlinin häviöstä.
»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja
merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»
Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.
Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui
hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman
tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria
laahannut.
Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui
hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä
vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.
Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen
taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut
syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania,
Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista
onnistumattomista yrityksistään.
Hänen vuoronsa oli tullut.
Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä
hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.
»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut
hänet.»
Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.
»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne
sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan.
Mutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»
»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»
»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi
pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä
hänen olisi pitänyt tehdä.»
Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen
altaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän
voimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti
petollista saamattomuutta.
»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen
isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen
miehen talossa, jonka kaikki _tiedämme_ tasavallan petturiksi? Veljet,
ystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista,
hän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä
asiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»
»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko
Pariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet
oikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»
»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.
»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.
Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa
Déroulèden päästäkseen hänestä.»
»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi
isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta;
että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin
niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden
joukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti
todistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi
todellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti,
koska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava
hansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen
kanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä
sakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu
Merlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun
ette uskalla _väärentää_ asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei,
ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se
sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi
oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon —
Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»
Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä
olivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita
kertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä
ja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli
vaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin
Pariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle
miellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti
hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut
sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen
tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.