Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède _häntä_. Kulkiessaan
kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle
rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä
hirvittävän ylivoimaisina.
Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten
petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä,
oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko
tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.
Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän
hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä
halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.
Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli
kohdellut häntä sillä tavoin.
Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi
keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.
Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut
aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista
tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan
ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista
halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette
oli ollut pahoitettu tekemään.
Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!
Niin, _rakastanut_ — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut
olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin
alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa
jäännöksiä.
Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.
»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin
murhannut hänet.»
»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun
tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.
»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät
hänet.»
»Koska?»
»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja
paperipalasia hänen huoneestaan — —»
»Tuhkaa?»
»Niin, ja revityn kirjesalkun!»
»Suuri Jumala!»
»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut
peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»
»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»
Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti
terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä
hirveän käännekohdan hetkenä.
»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo
kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi
sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan
ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä
niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen
olleen aivan niin halpamaisen.»
»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä,
»hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»
»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän
ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että
— että —.»
»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»
»Niin», kuiskasi Anne Mie.
Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat
piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.
»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,
»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin
ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle
kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»
»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin»,
lisäsi hän puoliääneen.
Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen
sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.
»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen
laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen
sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta
minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani
muutamia sanoja.»
»Niinkö? Mitkä ne olivat?»
»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.
Vala!
Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti
olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen
luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!
Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja
Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa
loppumatonta tuskaa!
Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!
Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen
omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka
peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!
Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko
ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea
vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.
Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä
enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman
ihanteensa häipyminen.
Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut
sovittamaan tuottamansa pahan.
Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!
Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut
Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen
toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut
katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että
hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä
maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.
Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään
Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua,
kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän
ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat
heränneet.
Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta
hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.
Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten
tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka
on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.
Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen
monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette
oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan,
tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette
rakastanut häntä.
Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan
epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.
Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti
toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden
keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän
puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä.
Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä
ristiriitaisia.
Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan.
Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle
iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on
vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.
Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa
Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä
silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi,
joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin
Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai
Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.
Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi
kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet
giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan
toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää
hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.
Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt
syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden
ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta
lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta
ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.
Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi
ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei
mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi
voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja
kilpailijanaan pitänyt.
Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.