Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli
liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin
vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne,
joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.
Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja
ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen
tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi
heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.
Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut
vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella:
ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän
kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan
portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot
menettivät henkensä.
Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset.
Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti
avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin
vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.
Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan
valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat
girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten
he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä
ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta
kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja
perinpohjaisemman hirmuikeen alle.
Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa
neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki
kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa
eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan
hienotunteisuuteen.
Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai
parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja
alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.
Kuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.
Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi
viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä
läheisyydessä.
Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä
ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin
ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä
sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä
ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata
pientä poikasta!
»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle
ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään.
»Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja
huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön
päälle liaten hänet.
Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.
Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.
Mutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.
Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei
kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä
kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän
tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan
romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa.
Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta
ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen
ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien
maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä
pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.
Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden
oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan
henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.
Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää
vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan
muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla,
saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä
perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.
Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan.
Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin
kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja
melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut
Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä
hänen todellista parasta itseään.
Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti
vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja
hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli
sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.
Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan —
»koston», joka ei ole ihmisten.
Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien
oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden
polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen
kaikista tulevista kärsimyksistään.
Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi
repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen
ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon
suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä
inhottava täpö täysi vankila.
Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette
annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli
puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen,
punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa
päässään.
Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta
ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.
»Vaarallinenko?»
»On», vastasi Merlin tyynesti.
»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi
tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»
»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti
vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»
»Sallitaanko vieraskäyntejä?»
»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»
Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.
Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä
olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden
silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen
nykyisen onnellisuutensa.
Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten —
lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat,
suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli
kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:
»Juliette!»