Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän
etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti
myhähtäen.
Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne
Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä
olleet huomanneet Juliettea.
He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui,
ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja
sulkeminen merkitsi.
Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat
kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.
»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette
hiljaa.
»Teitä?»
»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet
tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»
Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä
pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.
Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli
revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän
tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että
paperit tytön kasvoille.
»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.
»Minun.»
»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»
Juliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.
»Mitä papereita te poltitte?»
»Rakkauskirjeitä.»
»Valehtelette!»
Juliette kohautti olkaansa.
»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.
»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti,
mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.
»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin
polttaa.»
»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.
Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède,
eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.
»Olivatko kirjeet häneltä?»
»Eivät.»
»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»
Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän
hänen ilkeitä piirteitään.
Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki
silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli
päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen
hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja
hienostunutta tyttöä.
Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan
alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti
inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään
unohtanut.
Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen,
jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen
voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle
rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.
»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin
sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te
toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne
toiselle tilaa. Niinkö?»
»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin
lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.
»Niin», vastasi Juliette varmasti,
»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän
ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää
giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne
kirjoittaessanne?»
»En tiennyt.»
»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»
»Luulin.»
»Tiesittekö hänet viattomaksi?»
»Tiesin.»
»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»
»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun
haltuun.»
»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään
toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen
nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai
ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten
pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat
hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan
hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan
että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.
»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne
Mieltä.
»En ollenkaan», vastasi hän.
»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä
kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte,
oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta
ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö
joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun
ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»
»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin
ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean
kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»
»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette
päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla
nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä
minuun.»
»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi
hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain
pahentaisi asiaanne.»
»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa
ystävilleni ennen lähtöäni?»
»Ette.»
»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»
»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»
Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut
yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne
Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka
hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä
vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.
Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi,
mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän
itselleen oli aiheuttanut.
Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo
seisoivat odottelemassa.
Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne
Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka
itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen
kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme
oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana
hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan
kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään
kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.
Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut
Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja
suudellut sitä hellästi.
Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon,
melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:
»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se
hänelle.»
Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet
tukahuttivat hänen äänensä.
»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.
»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua
tulla mukaan.»
»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.
Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi
vielä kerran häneen päin ja sanoi:
»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»
Varmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.
Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de
Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden
vaippaan.