Déroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.
Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran
kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.
Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti
viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä
hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle
ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin
toivottomasti murskannut.
Hän oli sovitukseen valmis.
Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei
ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään
paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi
huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti
ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.
Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä
Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt
palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt
tuhka-astiaan.
Mitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän
välttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin
halveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.
Déroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen
palatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki
kauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska
mursi hänen sydäntään.
Eikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä
tunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.
Juliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän
aavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut
sanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli
piilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta,
kun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.
Déroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset
ja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä
halpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein
yli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka
uskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.
Hän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.
Merlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden
roistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut'
kerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen
madonnansa välille.
Merlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista
hyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla
kansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.
»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se
tervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka
millään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi.
Minut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean
eteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö.
Niitä en ole löytänyt.»
Hän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista
hetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä.
Vähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme
tai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä
hetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että
kansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.
Mutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen
osoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi
kumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja
Anne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista
vaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla
oli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut
häntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää
laatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli
myöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli
joka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä
oli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta
kavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.
Hän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi
Anne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen
heitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen
lausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.
Sitten oli hän valmis sotilaita seuraamaan.
Sivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein
kuulumattomasti:
»Hyvästi!»
Juliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa
vastasi ikuiseksi hyvästiksi.
Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän
laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui.
Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun
kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.
Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän
käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen
turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti
kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.
Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille
oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas,
verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon
neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he
kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut
joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä
Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.
»_Hirteen, vanha tomppeli!_» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään
Merlinin nenän edessä.
»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me
murskaamme hänen ilkeän naamansa. _Me katkaisemme hänen kaulansa!_»
»_Hirteen! Hirteen!_»
Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin,
ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan
vihaamiseksi.
Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan
itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa,
josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää
kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.
Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin
väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa
määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain
siihen intoon, millä he muutamia suosivat.
He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa
vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen
tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen
lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja
huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.
Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän
tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan,
mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen
intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen.
Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne
herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista;
Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään
tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena
johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin,
jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan
johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa
Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi
ja vähemmän turmeltuneeksi.
Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden
viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja
tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.
Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella
olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti
vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.
Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä
vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa
kääntyneet häntä itseään vastaan.
Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin
sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä
edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten
ivahuutojen seuraamana.
»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui.
Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että
heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden
sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli
pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.
Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että
se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä
hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa,
ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet
paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen —
se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.