Oven avaaminen ja sulkeminen herätti heidät unelmistaan.
Anne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein
pujahti huoneeseen.
Déroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman
onnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän
riensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja
selittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden
luo.
»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo
hiivatin paholaiset uskaltaneet —»
Tuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän
tunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun
hetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.
Hän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään
seuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa,
ja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja
Pétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.
Mutta Anne Mie tyynnytti hänet pian.
»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti
ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme
yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään
kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»
»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,
»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin
kansattaresta, vieraastanne.»
Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen
merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen
vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä
paperiliuskaa.
»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan
suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä
paperi sinulla on kädessäsi?»
Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä
itseään.
Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen.
Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä
kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka
on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.
Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan
lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien
silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo
lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni
puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.
»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.
»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä
hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt
mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he
ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta,
mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta
pettymyksessään.»
»Niin, niin.»
»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole
kertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei
minulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»
»Niin. Ja —»
»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään
asiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka
teidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui
yleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle
paperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»
»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa
tapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän
siitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen.
Saanenkohan koskaan selvää —»
»Sitähän minäkin sanoin kansalaiselle Merlinille», ehätti Anne Mie.
»Mitä?»
»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan
selvää salaisesta vihollisesta.»
»Erehdyit, pieni ystäväni, puhuessasi niin paljon moiselle
raakalaiselle.»
»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän
kerran näytti haluavan puhella asiasta.»
»No, ja mitä hän sanoi?»
»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»
»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»
»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse
kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien
pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa
aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on
olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen
teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä
vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»
»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen
vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä
itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman
vihollisensa keksimistä.
»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne
Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta
kuin Merlinin esittämä on.»
»No, ja mitä hän esitti?»
»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein
kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän
ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli
jonkun meistä tuntevan käsialan.»
Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta
ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen
saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli
ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen,
osui hänen katseensa Julietteen.
Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut
ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.
Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa
huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen
Julietten kasvoilla.
Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys.
Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja
syyllisyytensä Déroulèden silmissä.
Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja
haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa
ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut
olemasta.
Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa
tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja
turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.
Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä,
kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian
äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten
vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja
tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa
hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi
Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän
kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten
veljen.
Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan
luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta
päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen
rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.
Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden
sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta
nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.
Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut
hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi
silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan
enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.
»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen
suurimman viholliseni käsialan.»
»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.
Paperi putosi hänen kädestään.
Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja
huomasi sen puhtaaksi.
»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän
koneellisesti.
»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»
»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»
»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala
osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»
»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»
Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää
äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko
hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä,
jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen
poikaansa uhkaavasta vaarasta.
Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden
tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät
mistä vaara oli aiheutunut.
Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan
mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen
tekonsa vaikutukset olivat.
Lapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin
häpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista,
jotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan
oli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli
tuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.
Tukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime
viikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.
Hetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala
saattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta
mustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat
kuin ilveksen.
Vaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon
työnsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä
ovelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän
nähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.
Vaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea
ihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean,
tunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään
Merlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen
väreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.
Kesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti,
valtasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu,
kun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle
epäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.
Anne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen,
intohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen
mustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten
paljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä
paljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden
nähden.
Kaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin.
Paul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja
pelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn
ihmisyyden aito hylkynä.
Anne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan.
Voimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli
pyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen
kasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.
Déroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse
oli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen
levottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa
tuhoamisen välikappaleena.
Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen
pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen
veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.
»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia
kääriessään rouva Déroulèden hartioille.
Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen
hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli
turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta
hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.
Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan
kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen,
hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän,
kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.
Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään.
Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä
nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista,
kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.
Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä
toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää
kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.
Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden
voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan.
Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas
vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut
harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.
Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi
mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit
torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.
Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa
Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi
käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden
tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.
Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden
ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa,
ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä
rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse
kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta
tyttöä rakastaakseen häntä.
Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen
polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen
tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja
kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin
olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.
Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti
äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen
polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan
keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.