Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä
tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa
perinpohjin petkutetuksi.
Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän
oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen
sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää
varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu
kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee
kostaa.
Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen
ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan
kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka
Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että
sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää,
jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira
kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä
puhdistamiseksi.
Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.
Mutta vieläkin hän hetki todisteita.
Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän
äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne
Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan
Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli
aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä
ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.
Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin
paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta
kattoon saakka.
Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään,
joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä
kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa
puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin
kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin
kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen
turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta
huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden
porrassillalla.
Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut
koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni
tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin
kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen
kiertotähden asukas.
Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen
huulilleen ja kuiskasi:
»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»
»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»
Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen
sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen
pelastuksestaan.
Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi.
Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin
jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli
Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen
jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti
tytön hellävaroen arkihuoneeseen.
Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède
unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen
jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.
Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä
häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen
tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan
nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä
kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä
puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.
Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut
hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka
voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.
Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi
pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän
salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka
ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti
synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.
Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se
silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle —
kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena
madonnan ihailuna.
Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli
sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki,
mikä oli parasta hänen idealismissaan.
Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä
kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön
sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä.
Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen
olentoon.
Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin
ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.
Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet
puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli
kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia
kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta
sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin
myrskyinen meri.
»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi
suudelmaa pyytäessä.
Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja
Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli
tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan,
johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa
sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä,
miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja
Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut,
niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua,
ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.
Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten
käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti
suuteli Julietten sormenpäitä.
Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja
pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.
»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen
vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois
kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on
puhuttava.»
Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan
korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta
kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota
rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi
kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.
Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia
rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla
miehellä.
Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä
luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.
He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen
on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi
kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden
suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut
oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä
madonnansa palveluksessa.
Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa
ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä
rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko
maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.
Kuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette
kuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède
olevansa onnellinen.