»Tasavallan nimessä!»
Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei
ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.
Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta
Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä
työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen,
suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija
oli.
Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.
Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa,
ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka
ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.
Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen,
ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan
pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon
Déroulèdea vaarasta varoittamaan.
Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi
arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen
riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän
virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi
missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen
kansanvaltuutettu Déroulèden luo.
Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut
kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna
1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja
miehiä joka päivä giljotiinille.
Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen
vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa
niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi
toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän
olisi häntä sillä hetkellä katsellut.
Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt
eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen
käskynsä herätti Déroulèden unelmista.
»Tasavallan nimessä!»
Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli
suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin
hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia
jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen
vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.
Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään
ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan
kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus
ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.
»Tasavallan nimessä!»
Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina,
selvinä, varmoina.
Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti
raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja
mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen
aivoissaan.
Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden
mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi
käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän
oli pettänyt tasavallan.
Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin
likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden
ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi
kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä
kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut
loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut
ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.
Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin
ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen
kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun
ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu,
siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden
loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.
Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä
pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän
oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti
kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.
Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta
ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.
Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki
ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.
»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.
»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen
ivallisesti, »teidän palvelijanne.»
Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti
hänen sydämessään suurta inhoa.
Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut
ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän
ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta
verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä,
ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen
heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.
Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä
koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.
Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin
hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille,
jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa
kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan,
velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä,
käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa.
Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli
likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi —
lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle
— esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan
tuotteen kaikissa teoissa.
Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan
heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen
ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen
alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.
Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä,
tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan
kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan
loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.
Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän
seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta
käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.
Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt
niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten
sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli
hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto
Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna.
Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti
sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen
kukistumisestaan.
Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin
tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan
kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille
tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä.
Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut
pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.
Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja
hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.
»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten
halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme
täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään
erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä
ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan
viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan
kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä
petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut
minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»
»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen
ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.
Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset
luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.
Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista
minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys
tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello
talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen
kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.
Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli
aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.
Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin
tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.
Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan
hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa
kauheudessaan.
Ja kaikki oli liian myöhäistä.
Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi
määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan
matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin
Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan
puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.
Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa.
Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti
häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa,
hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen
pelastamiseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen
sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella
ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat
laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan
näkyvistä.
Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden
puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän
astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan
puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan
valoisa.
Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen
hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän
virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.
»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti
— »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän
hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä
muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin
tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä
yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai
vieraitamme kohtaan.»
Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna
pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen
käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.
Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä
kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan
olosta Déroulèden talossa.
»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni
juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja
nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»
Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan
Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja
vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.
»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»
Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi
huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.
»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö,
joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita,
jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on
uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme
mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se
löytyi tästä talosta.»
Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko
tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli
kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen
salannut. Se sai hänet epäröimään.
Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen
jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä
hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.
Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin
sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet
toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu
järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet
kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen
hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai
ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.
Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden
velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä
avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.
Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi
heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa.
Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen
pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.
Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä,
ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja
saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen
rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden
tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät
huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja
äänekkäillä huomautuksillaan.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken
kuluttua.
»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède
hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin
luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa,
joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»
»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti
Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun»,
lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden
kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»
Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle
avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.
Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi,
ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta
kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja
ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt
kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi
sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren
puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun
kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta
saalista ainakin.
Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä
Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton
kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä
mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi
välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan
säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin
esittää häntä vastaan.
Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden
Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina
koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu
tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi
kirjeenvaihdoksi.
Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa,
nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset
sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt
salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki
osoittautuisi tuloksettomaksi.
Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin
apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa
vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin
hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta.
Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan
ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli
Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.
Merlin tunsi olevansa nolattu.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista,
miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön
ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen
eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä
todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä
olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko
voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa
kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin
sallivat Déroulèden nousta sille.
Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli
rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut
heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan
Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa
perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet
unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa.
Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja
kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan.
Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista.
Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa
lähellä.
Mutta se aika ei ollut vielä tullut.
Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan,
jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.
Raivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.
»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.
Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen
tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa
laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla
lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja
seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen
taskujaan.
Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin
haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin
perinpohjin petkutetuksi.
Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi
tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen
matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta
eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli
itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi
uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä
kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.
Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan
arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se
vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa
mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.
Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja
liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin
Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli
valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi
voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä
henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen
sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.
Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen
ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä
keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman
rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada
hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen
koskettaa häntä.
Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän
oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin
kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta
tilanteestaan.
Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun
kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi
kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma,
että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan
oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.
Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa
silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin
osoittaen ovelle.
»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä
ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne
on löytää ne.»
Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen
ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.
»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen
puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne
petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen
turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän
pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos
minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»
»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.
»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.
Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle;
päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän
välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi
vielä kerran Julietteen päin.
»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos
olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti,
muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla
saattaa olla teillä kysyttävää.»