Blakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä
kohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.
Anne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi
ja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.
Käytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut
huoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.
»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin
sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen
uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin
ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen
pitkällisestä poissaolostaan.
»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.
»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa
eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos,
vieläpä ypöyksin.»
»Mistä sen tiesit?»
»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt
huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua
koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme
uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta
muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja
että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun
olevan vaarassa.»
»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.
»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»
»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin
puhutella sir Percy Blakeneyä.»
»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.
»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»
Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein
vasten tahtoaan.
»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja
levottomuudessani.»
»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède
lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön
tavatonta tekoa.
»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»
»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun
tähteni?»
»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin,
joita olisi paras epäillä.»
Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen
lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?»
kysäsi hän ohimennen.
»Ei», kuului lyhyt vastaus.
»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni,
jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät,
voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan
merkitsevästi.
Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta
kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa,
ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä
viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei
ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten
pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa
kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta
Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut
kyennyt häntä auttamaan.
Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä
hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa
olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi
siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden
mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän
toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.
Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä,
jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat,
ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli
hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin
ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä
pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin
ajatuksineen.