Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de
Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan
arasti hänen käsivarrelleen.
Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa
pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn
päähineensä laskoksista.
»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»
Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen
olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen
nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja
yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus
ritarillisiin mieheen.
»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut
ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain
käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen
katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi.
Koetammeko hankkia paremman?»
Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin
turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä
sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla
rauhassa.
Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten
kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis
Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat
muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle
tykistöteollisuudelle.
Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa
puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin
vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän
aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja
Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston
katolla.
Tasavallan piiritys!
Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin
puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie
katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia
kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja
tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa
on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin.
Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on
tehnyt polttavaksi.
Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee
ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [=
pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä
huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan
sotilaille vaatteita valmistaessaan.
Sotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»
Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus
pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka
repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita —
valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.
Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen
ilman.
Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä
rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle,
jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.
Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista
oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.
Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi
kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja
liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko,
kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä,
että epäili vapauden suurta aikakautta.
Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti
ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen
tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on
tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.
Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat
häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin.
Siellä oli rauhallisempaa.
»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin
voin muistaa heidät aivan erilaisina.»
Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina
suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi
kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana,
puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.
»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja
viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»
Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin,
että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood
oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin
englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa
vihattiin enemmän kuin ketään muuta.
»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän
ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia
yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on
ystäväni.»
»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa»,
vastasi Anne Mie.
»Mitä sitten?»
»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»
»Pyrkikö hän?»
»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt
minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja
tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan
katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli
vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen
sitä Déroulèdelta saavansa.»
Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja
kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota
joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää
»epäiltävänä».
»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa
niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.
»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne
Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu?
Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun
kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin.
Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva
Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä
erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain
viivyttelee. Minkätähden?»
»Luultavasti sentähden —»
»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti.
»Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen
silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen
poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin
päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on
se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»
»Minkätähden niin ajattelette?»
»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»
»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»
»Miksi?»
»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi,
neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt
luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että
myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos
vain voisin.»
»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»
»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»
»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen
kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»
»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»
»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»
»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»
Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä
pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli
tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa
katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta
Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko
totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki
kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin
vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista
käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi,
ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden
sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa
petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden
sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.
»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie
viimeinkin.
»Olen varma siitä.»
»Entä hän?»
»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin
omaani.»
»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin
kavalletuksi.»
»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»
»Odottaa —?»
»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin,
haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»
»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»
»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa
ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen
rakkautensa.»
Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi
pelännyt sopimattomia sanovansa.
Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä
keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.
»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen
vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme
tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»
»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.
Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen
kadulle päin.
Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja
seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä
suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili
järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja
kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen
ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet
kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun
rinnalla.
Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät,
joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset
kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi
kovasti tunteisiin vedotessaan.
Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko
ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa
puolesta.
Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella
sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli
tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki
sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies,
joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut —
sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.
Ei; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?
Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa
maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden,
perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko
se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka
vetoaa sen myötätuntoon?
Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai
syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta
rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin
tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.