Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja
komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.
Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen,
jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan
tyttöön.
Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen
jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä
poiminut ja sinne sirotellut.
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja
suljahutti avaimet taskuunsa.
»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle
päin.
»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta
ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista
papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja
ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»
Déroulède katsahti häneen terävästi.
»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen
saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»
»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti,
»on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa
tallessa, jos uskotte ne minulle.»
Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä
tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää
takkiaan.
»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.
»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella
äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»
»Todellakin! —» alkoi sir Percy.
»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta
tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan
enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan
liikkunut.»
»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen
kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»
»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède
huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»
»Miksi toivottomasti?»
»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä;
kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»
»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»
»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa
kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes
tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»
»Epäilinkö minä?»
»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä
paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi
ja nyt —»
»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden
lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni
pätevyyden!»
»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi
Julietteen.»
»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»
»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla
kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»
»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta
silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko
taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette
uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse
pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden
ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet
sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin
elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee
ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän
tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei
hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt
syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta
vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon
hänen on koskaan pyrittävä.»
Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä
merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren
inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren
rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut
häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä
voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka
hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.
Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta
huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa
pyhimystä.
Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten
kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun.
Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka
luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja
tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen
ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli
hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin
olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se
oli entisaikojen lujamielisyyttä.
Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin
muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin
heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin
maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.
»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja
hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka
hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne,
annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti
häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti
korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun
silloin olla onnenne todistajana.»
»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos
teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn
haltuun huomiseksi.»