Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina
seurusteluhuoneessa.
Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut
pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.
Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän
ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään
oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja
matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin,
jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa.
Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia
— monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja
hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä.
Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä
silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan
ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta
tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.
Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen
tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen
lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman
innostuneena edestakaisin.
»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin
päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä
ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista
neilikkaa.»
»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»
»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»
»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut
minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista
nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä,
sentähden saavuin _Untolalla_ tälle puolelle nähdäkseni, voisinko
leikissä olla osallisena.»
»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.
»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän
järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen —
giljotiinille teidät kaikki?»
»Minkätähden siis tulitte?»
»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä
venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain
muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»
»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»
»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen
nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein
sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä
pitsiröyhelöstään.
»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren,
jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen —
muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä
kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen
tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja
vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja
tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen
ärtyisä mieli on suunnitellut.»
Déroulède hymyili.
»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan
mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»
»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen
suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja
ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole
koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen
roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»
»Ja kumminkin aiomme koettaa.»
»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin
myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen,
jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö?»
»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja
koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa
heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä,
ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että _voisitte_
— paeta turvallisesti Ranskasta — _Untolalla_ ja nöyrän palvelijanne
avustamana.»
»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa
pakenevan.»
»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi
rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle
vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä.
Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan
iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt
minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua
itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät
saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»
Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen
voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan
kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen
onnellista paluutaan.
»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.
»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi
mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun
olette epäonnistuneet puuhissanne.»
»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.
Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä
melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.
»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»
Siinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,
»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii
meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku
kuningatarta varten.»
»Niinkö?»
»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan.
Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden
minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»
Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat
»muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka
nopeasti jatkoi:
»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua
häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta
siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»
»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.
»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme
panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren
tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me
toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi.
Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella
vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa.
Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa.
Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain
hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten
saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he
tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi
helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»
»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten?
Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä
kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien
ulkopuolella?»
»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»
»Mennäksenne — mihinkä?»
»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»
»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin
asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa
vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä
ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun
kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä
istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista
pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»
»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette
voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei
kuningatarkin?»
»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on
hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan.
Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle
vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa
hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä.
Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä
kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään
— olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan.
Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi
teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa
menettämiseen.»
»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»
»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne
vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä
kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme
mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja
kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»
»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä
oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan
epäonnistunut.»
»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä
asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy
avustamistani ajatella!»
Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt
kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.
Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa
keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.
»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.
»Mitä ne ovat?»
»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus
onnistuisi.»
»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä
oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»
»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää
keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava
ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja
jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»
»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit
löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»
»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi
on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat
kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta
omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden
kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä.
Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin
tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»
Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut
hänelle äkillisen varoituksen.
Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja
pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka
epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.
Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan,
että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi
tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta
hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta
tarmokkuudestaan.
Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja
epävarmana seistessä.
»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän
käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä
tyynnyttämään?»
»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme
juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?
— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti
Juliette de Marny, äitini vieras.»