Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja
hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja
verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa
suosimasta heidän maataan.
Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor,
Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne
jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden
lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.
Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut
kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten
unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan
elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja
painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille
poskille.
Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun
oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli
ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.
Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.
Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.
Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen
vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista
asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis
tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti
tuoksuville niityille.
Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja.
Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli
kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.
Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä
tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia
puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia
pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen
aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin
rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.
Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan
vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli
välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.
Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä
lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli
lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä
haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen
jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli
lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède
tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.
»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin
anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»
»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette
iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä
naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska
puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset
siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen
unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas
valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat —
ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.
Kuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä
puutteellisuutensakin!
Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori
voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo
kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa
metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien
läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella
ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea
sinä aamuna.
»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen
kypsymättömästi kiemaillen.
»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen
Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä
teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»
»Entä sitten?»
Déroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.
»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha
ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta
kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on
puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»
Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti
harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset
liuhukoristeiset reunustat.
»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.
»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin
sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.
Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti
viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu
yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui
selittämättömän pettymyksen tunteeseen.
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa
ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin
levoton —»
»Miksi olette ollut minusta levoton?»
Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät
perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä
näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli
jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär,
Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.
»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti
vastaukseksi Julietten kopeuteen.
»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian
monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä
niitä.»
»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa,
»paitsi kiitollisuuden kuorman.»
»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja
valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani
raskaan taakan.»
»Millä tavoin?»
»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin
ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä
pienen palveluksen.»
»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama
päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että
turvallisuudestani saan kiittää teitä —»
»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»
Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä,
että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään
salattua haavaa.
»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen
kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime
aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen
teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä
se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte
kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän
on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon
sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä
taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»
»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?»
keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.
»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»
»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla
riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»
Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa
julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian
lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran,
kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja
kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa
silmästä silmään.
Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui
suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään
taistelevan.
Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa
ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä
himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä
herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan
omasta itsestään lähteneeksi.
Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat
vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta
isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin
metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat
poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista
päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.
Noin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.
»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon
jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»
»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette
lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»
»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»
»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette
sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja
minä voimme hyvin palata asuntoomme.»
»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi
Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin
minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella.
Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan
pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia
eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»
»Mutta te — » mutisi Juliette.
Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain
suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin
hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan
sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.
»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa
teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka
vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän
luottavan vilpittömyyteeni.»
»Lähdettekö siis pois?»
»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan
johtajan paikan.»
»Voi — missä kuningatar parka —»
Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan
kansan korvissa rikollisia.
Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen,
niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.
»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»
»Entä te?»
»Oi, minä toistan sananne. Marie Antoinette parka.»
»Te siis säälitte häntä?»
»Voisinko muuta?»
»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä
kuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»
»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita
enkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana
menen häntä auttamaan, jos vain voin.»
»Mutta entä kansansuosionne — henkenne — jos autatte häntä?»
»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän
vaatimattomasti.
Juliette tarkkasi häntä uudistuneella uteliaisuudella.
Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède,
tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa
henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.
Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli
tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä
pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui.
Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen
eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.
»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.
»Huomisiltana.»
Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli
surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli
kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen
rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa,
sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin
aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun
ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.
He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat
hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.
Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten
ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon
tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset
unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi
aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen
verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean
hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.
Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä.
Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin
passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin
palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä
ja tulla mielensä mukaan.
Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat
hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän
muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.
Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä
synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt
kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa
muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään
ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen
siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti
kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään
hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla,
jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen
oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna
suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli
pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat
vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas-
ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän
paljastetuiksi?
Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän
oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään,
häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka
oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian
horjuva ja voimaton kostamaan.
Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti
hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen
horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä
hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle.
Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen
onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren
tehtäviänsä suorittamiseen.