Illallisen jälkeen puhuivat he Charlotte Cordaysta.
Juliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui
hänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa
puolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.
Hän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada
kiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa
intoilijan sisäisen tulen valaisemina.
Hän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun
hän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi
hän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän
mietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen
pelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.
Rouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.
Déroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin
Déroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät
ilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.
Juliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi
löytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.
Ei minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa
parhaimmat tarjoukset.
»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten,
niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi
vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi
olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka
vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden
(koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden
masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain
nuori hento tyttö.
Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata
erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn
kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli
puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa.
Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa
onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa
sisaren pelastajana.
Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen
pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden
jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin
Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti
häneen kiinnitettyinä.
Julietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.
»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää
olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»
»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.
»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»
»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä
kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.
»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän
surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään
tavoin.»
Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen
kättään.
»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän
levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan
ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»
Déroulède nyökäytti hymyillen päätään.
»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä
nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät
ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien
elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako
hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä?
Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena
että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena
kotikoirana.»
57
Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää
yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja
raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa,
jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.
Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja
pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.
»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta
hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa
huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»