»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka
ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.
Hän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.
»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen
kiitääkseni teitä kaikkia.»
»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»
»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut,
sentähden pyörryin.»
»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»
»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.
»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa
kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä
ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi
saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»
»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten
samentavan silmiään.
»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän
ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun
kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta
huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»
»Neitiseni, mikä on nimenne?»
»Anne Mie.»
»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken
epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle
on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen
hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»
»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin
tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on
vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»
Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa
tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän
antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet.
Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien
lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut
ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai
paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän
voinut olla molempia.
Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko
yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta
päästäkseen asian perille.
Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne
Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti
värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa.
Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin
kauniilta.
Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa,
jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli
kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin
kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.
Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti.
Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös
aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan
vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla
pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen
rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.
Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja.
Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin
mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.
Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku
raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja
lopetellessaan Julietten asun parantamista.
Kuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.
Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt
itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja
ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan
sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten
poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette
ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen.
Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet
hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren
yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.
Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen.
Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas
myötätunto lähimäisiinsä.
Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli
Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön
saapuminen oli keskeyttänyt.
Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen
tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin
häneltä vastausta vaatien.
Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi
ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat
sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin,
mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista
jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan,
petomaisen joukon käsistä.
Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia,
ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä
hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä
piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta
kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.
Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni,
mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun
aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei
olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»
»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän
vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää
Pétronellea!»
»Kuka Pétronelle on?»
»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt,
yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan
viipyessäni.»
»Missä hän asuu?»
»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»
»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle,
että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on
ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»
»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.
Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut
ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne
jäävänkin.
»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.
»Juliette Marny on nimeni.»
Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden
kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen
tunteneen nimen.
Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina.
Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden
unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut
häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta
oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut
Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä
Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä
ajattelemasta.
Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.
Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.
Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta.
Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän
melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa
ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen
kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja
loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen
palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli
vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden
koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla,
muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset
ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä
aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua,
ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian
hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.
Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla
oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa
kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari
ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen
pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei
tarvinnut olla peloissaan.
Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen
vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden,
jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.
Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden
ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle
emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.
Senjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin
ainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä
Pariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy
hänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi
olla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua
englantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta
vainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen,
joka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja
jonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.