Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää
tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.
Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana,
pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.
Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä,
roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli
toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja
hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä
täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja
mukavaksi.
Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.
Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.
Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden
vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden
kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä
veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti
sieluaan seuraten vaipui hautaan.
Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha
kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona,
oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi,
luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin
sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.
Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli
toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän
eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen
ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet
oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän
kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman
veljensä kuoleman.
Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä
kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti
että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.
Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka
hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja
antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.
Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää
erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.
Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa,
joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta,
kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää
vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty
uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä
luonnottominta valaa.
Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui
kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt
lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus
Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle
asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.
Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan
päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa
itse Ranskan perustuksia.
Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten
omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä
oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä
ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari
hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden
verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen
perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.
Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja
minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori
ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa
kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.
Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette
koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa
kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana
suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä
valasta.
Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa
ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän
pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko
hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli
ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut
vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta
tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.
Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun
hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli
kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen
uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle —
giljotiinille.
Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen
asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan
siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat
kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.
Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas
ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin
takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan
kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä
nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa
vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä.
Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen
kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja
voitonriemuun.
»Brutusta suurempi!»
Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa
intohimoisella kiihkolla.
Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta
— parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää
kutsumusta.
Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen
luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä
katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen
ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.
Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.
»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette
nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten
sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja
tunteettomina.
»Minä murhasin Marat'n!»
Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa,
jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin,
jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte
Corday oli kostanut Marat'lle.
Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä
oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin
oli yhä uhannut.
Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli
ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas
otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän
katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli
Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän
hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.
Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti
kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.
Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen
oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän;
Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan
suureen, pyhään Sovittajaan!
Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.
Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät
löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten
vihanjulistajien sydämessä.
Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen
Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat
parvekkeella sukkaa kutoen.
Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti
varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna.
Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä
oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää
sangen monet kavallukset.
Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat
hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa.
Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»
Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä.
Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella
oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.
Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen
kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta
hienopitsisissä hiharöyhelöissä.
Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä
pelastaa.
Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori,
joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut,
eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön
mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja
siveellisyytensä turviin.
Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!
Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt
pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen
herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan,
ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.
Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha
ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren
verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja
velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin
viha tai rakkaus.
Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut
edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä
mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli
hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti
tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli,
mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari
oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran
hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan
kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella.
Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä
liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi
ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.
Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö
oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja
epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot
kalpean puristuneet.
Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen
ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden
ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti.
Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa.
Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut
mielijohteensa.
Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle
aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.
Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä
ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan,
raihnaisena hautaan.
Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on
tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?