Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin
suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä,
miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä
milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia
vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli
loppumattomasti ruokaa giljotiinille.
Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin
epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n
murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam
Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan
kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi
antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla
hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin
jatkaa vaitioloaan.
Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei
tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai
kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien
nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat
kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]
Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli
Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut
ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä
päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka
tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista
alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa,
eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa
kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.
Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut
vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen
kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen
vaatimusten tuhoamiselle.
Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen
luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi
epäilemättä riistetty.
Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi
tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.
Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden
pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta
kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut
heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä
lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi
oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.
Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut
kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle
päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa,
josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä
asti.
Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se
ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä
kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.
Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on.
Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja
veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja
terveysasioista.
Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun
arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin
väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset
katukäytävät.
Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky
siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva
Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia
juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa
kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta
pysytellä sisässä.
Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia
naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen
alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita —
sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan
tyttäret.
Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja
alentunut kuin he itse.
»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen
tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla
kiirehtäissä.
Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon
katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka
vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli
Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä
osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.
Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä
herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta
sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen
sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa.
Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta
entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää
kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin
elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.
Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja
kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili
Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä
pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta
englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä
Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan
takaisin.
Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin
valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden,
jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita
giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet
anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.
Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen
kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun
I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.
Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole
de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille
puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.
Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven
edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen
Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat
pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset
tieltään.
Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä
hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden
pilkkaamiseen.
Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi
ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli
huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi
töhrinyt hänen sievät kenkänsä.
Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin.
Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen
liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti
mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei
hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja
vanhannäköisiksi.
Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin
häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat
häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.
Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri
kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen
asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun
he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle
tietä.
Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea
korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan
loukkauksiin.
Äkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.
»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun
siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään
katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön
yksinkertaisen harmaan puvun alta.
»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha
nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota
pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on
erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»
»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö
kärsimättömästi ja jalkaa polkien.
Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen
kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään
riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut
hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.
Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen
kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja
ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista
väkijoukkoa vastaan.
Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti
kerääntyneen siihen kaikkialta.
»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti
hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät
kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.
Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen
taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen
porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen
suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.
Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi
kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.
»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi
nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen
lakin repaleet riippuivat.
»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen
kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme»,
lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella
sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen
siten tytön pitsihelmaista alushametta.
Sadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.
»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen
naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina
tämän mekon alla?»
»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.
»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»
»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen
viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.
Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta
väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori
tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena
hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.
»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen
samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän
kiskaisi sen tytön rinnalta.
Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona —
sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö
ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä
toistaa.
Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan
hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän
vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi
saattaneet.
Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin
olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.
Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen
kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan
kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.
Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla
likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan
aikaa.
Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.
»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»
Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän
raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis
hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään
avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet,
häväistysuhrin.
Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan
aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan
kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.
Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka
kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven
sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat
puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan
tavoin.
Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet
oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi
kiireisesti:
»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»
Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä,
joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen
miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta
mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.
»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi
hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»
Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi
hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen
ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta
hän oli juuri päässyt.
Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää
riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.
Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit
takoivat kiivaasti jykevää ovea.
Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen
eteiseen.
Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää
taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.
Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui
sisään.
Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna
kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen.
Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä
kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.
Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine
kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti
ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:
»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt
teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja
istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»
Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin
unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja
kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.
Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja
lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen.
Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista
sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.
Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja
väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen
ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan
harson läpi, ja sitten — ja sitten —
Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän
nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot
tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.