Musti oli päättänyt tarinansa.
--Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.
--Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli
kaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan
polut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli
puoleksi vajonnut vesirajaan... Joitakin outoja kesävieraita siellä
näkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen
keskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä
voinut elää... Lähdin pois...
--Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.
--Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut
kaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen
pitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä
ollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin
itseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa
hullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan...
--Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?
--Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.
--Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.
--En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en
itse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä
viitsivät samaa virkaa harjoittaa.
--Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?
--En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen
joskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka
taholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin
hau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati
huomiotani... Tuolla ketunkauppias ... tuolla karuselli ... tuolla
hevonen, jota akka ajoi...!
--Ja sitten?...
--Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja
irstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se
oli minusta vain surullista eikä muuta...
--Ja nyt?... Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?
--Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä
Höyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani
osoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.
Syntyi hetken hiljaisuus.
--Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet
kuollut?
--Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.
--Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse
tiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.
--Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä
vain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän
on parasta lyödä kättä toisillemme.
Teimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät
kuutamossa sillan kaarten alta.
--Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen
kämmen!
--Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö
on jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat
lähdemme Höyhensaarille.
--Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.
Ja niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten
taivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.
Välillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko
minä todellakin.
--Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.
--Runoa, vastasin. Taikka oikeammin, meidän yhteistä
hautakirjoitustamme.
--Ja se kuuluu?
--Näin.
Ja pian hyräilimme me molemmat kohti Höyhensaaria samotessamme:
»Musti tarjoo käpälää,
käppyrässä hännänpää,
panee päänsä kallelleen,
näyttää tietä Nallelleen...»