Musti kierteli sitten kauan maailmalla.
Aluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä
ja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat
vieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin
elatuksensa etsimään.
Oli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut.
Hän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle
leivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi
vaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli
aluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin
luonnolliselta.
Niin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja
sisällisesti.
Häntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä
oudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa
enää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.
Siksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja
elämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi.
Olihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon
tunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt
häneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi
kiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä
kurittanut.
Hän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien
lämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että
hän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään
vaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana
sormella osoitettiin.
Niin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja
kotiväkensä.
Hän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä
äsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja
tuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt
edes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen
onnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan
luikahtavan.
Nyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain
loiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis
tuleen heitettäväksi...
Hän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi,
että hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös
ruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat
kohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta
hänelle.
Hän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä
huvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut
enää mitään aseita elämäntaisteluun.
Eikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta,
kaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä
puhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen
yleisessä henkisessä haaksirikossaan.
Musti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy
aina hullusti.
On lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla
toimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa
samalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä
ulkopuolelle.
Mutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.
Hänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään?
Päinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta,
vaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan,
jokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi,
niin pyytävästi ja surullisesti...
Siksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta
ja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen
takana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa
tarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina
löytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut
ja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.
Silloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä.
Syttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma
hänestä taas kahta mustemmalta.
Musti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.
Hänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki,
mutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin
toisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä
kerran voisi uudistua.
Musti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman
orpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja
elämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.
Niin tuli hän vielä senkin käsittämään.
Oli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle
hänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka ... kuin
kummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen
kalman kankahille...
Mutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä
suurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla,
kaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.
Siellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä
enempää.
Siellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne
kokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on,
ja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana
liehakoida ja häntää heilutella.
Olihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä.
Mutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina
nuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä
niiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.
Nyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien,
kulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa
tai omaperäisyyttä.
Hän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.
Hänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti
kuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat
sivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen.
Tottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.
Hän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen...
Makaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan
ja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei
saisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan...
Hänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista.
Hänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset,
kiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa
hetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.
Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt
kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä
putoilevilla muruilla itseään elättävät.
Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus
omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut
hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun
takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita
haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin
ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii
asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.
Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä
syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti,
jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista
äänilajia alottaa.
Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko
elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä
juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja
paheksuttavaa tapahtuvan.
Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien
vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.
Olihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä
hänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä
kannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja
raadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää
ikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli
sekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen
maailmassa?
Olihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä
moitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse
luoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä
joitakin puutteita ja vajavaisuuksia.
Tahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja
siinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut
ristiriitaan tuon edellisen kanssa.
Siis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää
se hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista
saada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen
alistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja
omasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman
voiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.
Musti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja
ruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka
takana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.