Hovin herra kuoli eräänä syksynä. Kaatui niinkuin honka kankahalta,
kuitenkin ensin ystävältään kaupunginlääkäriltä kysyttyään:
--Onko tauti kuolemaksi?
--On, jos tahdot toden kuulla, toinen siihen vastannut vavahtavalla
äänellä.
--Hyvästi sitten! Ja kiitos kaikesta.
--Hyvästi.
Seinään päin kääntyi sitten Hovin herra, ei syönyt eikä juonut mitään,
vielä vähemmän nautti mitään lääkkeitä. Makasi vain mykkänä ja
liikkumattomana. Kun tultiin eräänä aamuna katsomaan, hän oli kuollut.
Siitä koitui synkkä aika talolle.
Myöskin talon rouva kääntyi vuoteeseen, josta hän ei noussut enää.
Hänen vanhin tyttärensä hoiteli häntä. Toinen tytär tuli surusta
mielipuoleksi, istui vain päivät pitkät pianon ääressä ja soitteli
pitkillä, valkeilla sormillaan vanhoja, yksinkertaisia, lapsena
oppimiaan kansansäveliä.
Musti tunsi kalmanhajua ilmassa ja ulvoi kaiket yöt lakkaamatta.
Oudot, tuonen tuoltapuolen kumpuavat aavistukset ahdistivat hänen
sieluaan. Varsinkin kun hän kuuli tuon hiljaisen, riutuvan
soitonhelinän salin puolihimmeiden ikkunoiden läpi talviseen
kuutamoyöhön tunkeutuvan, oli hänen sydämensä tuskasta ja kalvavasta,
epämääräisestä kaipauksesta pakahtumaisillaan. Silloin kohotti hän
kuononsa kohti tähtiä ja päästi esi-isiensä pitkän perintöhuudon,
kaikkien olevaisten kysymyksen, jota ei kuullut kukaan, valituksen,
jolle ei ollut olemassa mitään lohdutusta...
Ei maassa, ei taivaissa, ei vesissä eikä vetten syövereissä...
Tänään minä olen, huomenna en ole, ajatteli hän. Menen, enkä tule
koskaan takaisin, ja maailma jatkaa kuitenkin ijät kaiket kulkuaan.
Pois meni Hovin herra, pois haihtui myöskin Vilkki, minun hyvä ystäväni
ja edeltäjäni, eikä kukaan tiedä heistä mitään...
Pois menee Hovin rouva, pois menen minäkin kohta... Minne? Mitä jää
jäljelle sitten?... Turhuuden turhuus, kaiken katoavaisuus...
Miksi en kuollut kuusi-öisnä? Minkä kumman tavalla minä ollenkaan
jouduin tänne? Tulinko tähdistä tuolta etäisistä, niinkuin ne itsekin
usein maahan putoavat, vai nousinko mustan maan povesta, niinkuin metsä
ja vilja ja kasvit kaikellaiset?...
Maailma on niin autio ja tyhjä... Pimeys lepää synkkänä päällä
syvyyksien eikä mikään henki liiku liikkumattomien vetten päällä...
Mykkänä kuunteli vaisu, talvinen luonto Mustin valitusta. Mutta hänen
kumppaninsa ja toverinsa kaukaisissa kylissä kuulivat sen sitä paremmin
ja yhtyivät siihen yli lumisten lakeuksien.
--Taas kuolee Hovissa joku, sanoivat ihmiset hiljaa toisilleen. Kaikki
koirat ulvovat sinnepäin.
Keväällä kuoli Hovin rouva. Perikunta ei jaksanut eikä tahtonut pitää
taloa, vaan möi sen irtaimistoineen päivineen uusille omistajille.
Musti seurasi muun kaluston mukana.
Kaikki sortui, kaikki raukesi. Koko hänen muinainen, turvallinen
maailmansa meni muruiksi hänen ympäriltään. Uudet omistajat eivät
hänestä välittäneet sen enempää kuin hän niistä. Eivätkä ne siihen
vakinaisesti asumaan asettuneetkaan, tulivat vain lukemaan metsiä,
laskemaan lehmiä, lampaita ja hevosia sekä niitä pienemmin ja suuremmin
erin pois kuljettamaan.
Samaa tietä hävisivät kuormittain myös vanhat tutut huonekalut, joista
kukin oli Mustille sydämenmuisto, elämänkokemus.
Hän oli aluksi kyllä koettanut urhoollisesti ja voimiensa mukaan talon
kunniaa puolustaa. Protesteerannut ankarasti, haukkunut hirmuisesti ja
yrittänytpä vielä yhtä ja toista kutsumatonta vierasta
takinliepeeseenkin tarttumaan. Mutta saatuaan pari kunnon potkua
takapuoleensa, hän oli huomannut, että tässä ei ollut enää mitään
tehtävissä.
Tässä täytyi alistua. Tässä täytyi väistyä väkevämmän tieltä ja
myöntää, että maailmassa oli paljon sellaistakin pahaa, jonka suhteen
uljaimmankin totuudentaistelijan oli varminta ja viisainta pysyä
puolueettomana.
Ja eräänä päivänä lyötiin talon ovet lukkoon. Silloin tuli Mustista
väkisinkin kulkukoira.