Tehtiinkö sitten aina vain Mustille temppuja? Eikö hän itse mitään
osannut eikä koirankureja harjoittanut?
Kyllä, paljonkin. Paitsi käden antamista ja »isoa sanaa», jotka hän oli
oppinut jo lapsuudenkodissaan Taka-Möyrylässä, hän taisi vielä
lukemattomia muita, eikä hän suinkaan ollut niitä, jotka ystävällisesti
pyydettäessä panevat kynttilänsä vakan alle.
Hän taisi esim. »ottaa lakin miehen päästä». Sen oli Hovin herra itse
omassa korkeassa persoonassaan hänelle opettanut. Herraa oli nimittäin
jo kauan harmittanut, että niin monet tomppelit, torpparit, itselliset,
mäkitupalaiset ja muut tulivat lakki päässä sisälle hänen
työhuoneeseensa. Siksi hän oli katsonut hyväksi kohottaa Mustin tässä
suhteessa oman yksityisen seremoniamestarinsa arvoon ja asemaan.
Temppu kävi näin ikään.
Astuu sisälle mälliukko, kopistelee kenkiään, rykäisee, nyykäyttää
päätäänkin puolituumaa ja tekee hyvän päivän. Mutta lakki pysyy hänen
päässään edelleenkin kuin naulattu. Hovin herra kirjoittelee
rauhallisesti työpöytänsä ääressä ja vilkaisee syrjäkarein ovensuuhun.
Virkahtaa vihdoin puoli-ääneen:
--Musti! Ota lakki pois miehen päästä!
Musti, joka on pää käpälien välissä hänen kirjoituspöytänsä alla,
kimpoaa pystyyn siinä silmänräpäyksessä, ponnahtaa, tekee korkean
kaaren ilmassa ja iskee kuin haukka miehen päähän. Ellei hänen onnistu
ensi kerralla tempaista lakkia, onnistuu se toisella, ja pitkällinen
tottumus onkin ehtinyt jo tehdä hänestä taiturin, joka harvoin erehtyy.
Mies joutuu ymmälle, hätääntyy, kopaisee päätään ja katsoo avuttomasti
lakkiaan, jota Musti pitää luonnollisena sotasaaliinaan. Mutta se ei
suinkaan ole tarkoitus.
--Musti! Vie lakki miehen luo! kuuluu jälleen sama tyyni, täsmällinen
ääni.
Ja Musti kantaa lakin kiltisti miehen jalkojen juureen, uristen ja
heiluttaen häntäänsä ystävällisesti hänelle, ikäänkuin huomauttaakseen,
että näin tässä asiassa oli meneteltävä. Eikähän miehenkään auta muuta
kuin yhtyä Hovin herran äänekkäisiin naurunhohotuksiin.
No, se herra aina on niin leikkisä...
Ja Musti saa Hovin herralta lyhyen päänsilityksen palkakseen.
Toisen tempun nimi on »kiemaista» ja se tapahtuu ruokasalin puolella.
Se on oikeastaan paljon helpompi, samalla kuin sen palkka on tuntuvasti
parempi, eikä Musti senvuoksi teekään mitään niin mielellään.
Senkin suoritus käy aina saman mallin mukaan.
Musti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren
pöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen
ympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä
tasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön
oven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat
sieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu
hänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.
Se on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja
joku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu
muun puheen lomassa tuolta korkeuksista:
--Musti! Kiemaise!
Silloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli,
heitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä
takaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se
tehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan
kädessä.
Kolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle
opettaneet.
Se kuuluu:
--Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!
Siinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea
ymmärtää. Sanat »haetaan, haetaan» hän käsitti hyvinkin, samoin
kädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo
kaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.
Musti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi
käskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi
ympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että
täytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin
hän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.
Vasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea,
hän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.
Hän hyppi ovea vasten, hän haukkui, hän raappi, hän piti sellaista
melua, että Hovin herran tietysti täytyi nousta kesken työtään
katsomaan, oliko joku hänen talossaan raivohulluksi tullut. Hänelle
ilmoitettiin, että Musti se vain oli, joka oli saapunut isää syömään
käskemään.
Musti oppi muutamilla kerroilla tuon tempun, joka oli sitäkin
selitettävämpää, kun hänen muistiansa sen suhteen olivat keittiöstä
tunkeutuvien tuoksujen herättämät mieluiset ajatusyhtymät mitä
voimakkaimmin avittamassa.
--Musti! Isä syömään!
Silloin lensi Musti kuin myrsky läpi talon, avasi itse kaikki ovet ja
toi talon isännän riemuiten tullessaan. Pahempi oli, jos sattui joku
ovi välillä lukossa olemaan. Siinä ei auttanut muu kuin pyörtää
vikisten ja vinkuen takaisin apua hakemaan tai koettaa ulkotietä. Mutta
jos sieltäkin oli ovi kiinni herran eteiseen, ei ollut jäljellä muuta
keinoa kuin koettaa täyttää annettu määräys akkunan läpi.
Eikä ollutkaan monta rattoisampaa näkyä kuin nähdä Mustin hyppelevän ja
haukkuvan intohimoisesti Hovin herran akkunan alla.
Monia muita metkuja oli Musti itse opetellut. Niistä harvinaisempia oli
hänen »intiaanitanssinsa», kuten talon väki sitä nimitti. Sen pääponsi
taas oli siinä, että pyöri ympäri kuin villikissa ja koetti tavoitella
oman häntänsä valkoista nypykkää. Sen suuhunsa saatuaan taas oli
purtava ja uristava, mutta ei silti lakattava vinhasta piiritanhustaan,
joka voi päättyä vain kuperkeikalla tai hurjalla leikkijuoksulla yli
peltojen ja pientareiden.
Tuon tempun hullunkurinen vaikutus katselijoihin oli tavallisesti
vastustamaton. Mutta sitä ei ollut myöskään turhan tautta tuhlattava,
vaan näytettävä ainoastaan juhlatiloissa, kuten koko talonväen myöhään
yöllä joistakin kutsuista kotiin saapuessa tai jonkun pojan tai
tyttären palatessa usein vuosikausien jälkeen maailmalta.
Ja silloin se lähtikin häneltä oikein täydestä sydämestä! Sillä Musti
seurasi tarkoin kaikkien talonväkeen kuuluvien kehitystä ja
elämänvaiheita, näki heidän yhden toisensa perästä nousevan, kasvavan
ja haihtuvan maailmalle, josta he vain harvoin tulivat takaisin enää,
milloin yksin, milloin monien muiden kera, milloin iloisina ja päässä
valkea lakki, milloin surullisina ja nenäliina silmillään. Mutta Musti
otti heidät jo portailla aina samalla tavoin vastaan ja sai myöskin
heiltä aina yhtä ystävällisen ja halki kyyneltenkin hymyilevän
vastaanoton.
Näin kaartuivat Mustin päivät tyyninä ja rauhallisina kohti elämän
iltaa. Mutta ennen sen päättymistä hän tuli todistajaksi moniin ja
järkyttäviin ihmiskohtaloihin.