Musti ei ehkä olisi voinut niinkään hyvin Hovin herran kaikkiin
mielijohteisiin sopeutua, ellei heillä olisi ollut niin paljon yhteisiä
myötä- ja vastatunteita.
He eivät kumpikaan esim. kärsineet kissoja. Siksi ei myöskään niin
kauan kuin Hovin herra eli talossa kissaa siedetty, neitosten ja heidän
ystävättäriensä, nuorempien ja vanhempien monista palavista
esirukouksista huolimatta. Vaikka Hovin herra muuten oli hyvinkin
herkkä naisten naurulle ja kyyneleille, hän oli tässä suhteessa
järkähtämätön.
Musti oli hänelle siitä hyvin kiitollinen. Sillä hänelläkin oli
voittamaton vastenmielisyys noita pieniä, äkäisiä, epäpersoonallisia
olentoja kohtaan, jotka haisivat pahalle ja joista ei koskaan tietänyt,
mitä ne ajattelivat salaperäisesti, salakavalasti kehräilevässä
sydämessään.
Taka-Möyrylän torpassa hänen oli vielä kaiken kasvinaikansa täytynyt
hillitä tuota intohimoista vastenmielisyyttään. Siellä oli ollut nuori
kissanpoika nimittäin, joka oli saanut juoda samasta maitokupista kuin
hänkin, jonka kanssa lapset olivat leikkineet samalla kuin hänenkin,
joka oli milloin ripustettu hänen selkäänsä, milloin pantu hänen
hännänpäätään kiinni nappaamaan. Ollut todellinen kiusanhenki, toisin
sanoen.
Eikä sille ollut voinut mitään. Sillä heti kun hän yritti sitä, heilui
tuppivyö.
Mutta täällä kuului Hovin herran tai hänen keskenkasvuisten poikiensa
äänet, niin pian kuin vieras kissa oli poikki pihamaan vilahtanut:
--Musti! Kissa! Pus, kiinni!
Eikä Mustille tarvinnut sitä kahta kertaa sanoa. Salamana hän oli
perässä, oli sitten ollut vaikka kaukana rannassa tai makuupaikassaan
portaiden alla. Se oli sotahuuto! Mentiin vilauksena yli aitojen ja
pellonpientareiden.
Tavallisesti päättyi jutun tosiasiallinen puoli siihen, että kissa
kiipesi puuhun tai riihen katolle, josta se aina sittemmin itsensä
jollakin tapaa turvallisempaan tilaan keinotteli. Mutta joskus häätyi
se ojan pohjaan tai seinän nurkkaukseen, vaikka eihän Musti siinäkään
sille sen enempää mahtanut. Jos liki yritti, oli heti silmänsä
menettää... Sitäpaitsi mourusi se niin pahasti, että pyrki selkäpiitä
kummasti karmimaan, niinkuin joku isiltäperitty, tuhatvuosien takainen
vaisto heidän rotujensa muinaisista vihollisuuksista olisi äkkiä
muistuttanut hänen mieleensä kaukaisten, troopillisten viidakkojen
himmentyviä hämäriä...
Vaino oli pantu hänen ja tuon toisen siemenen välille. Ainoastaan
ihmisen kaikkiruokainen, kaikkikäyttävä, kaikkiymmärtävä kaikkivalta
oli voinut saattaa heidät saman katon alle asumaan...
Sikojen laita oli hiukan toinen. Niitä ei Musti vihannut varsinaisesti,
mutta inhosi sitä enemmän. Tässäkin yhtyivät hänen mielipiteensä
merkillisesti Hovin herran kanssa, joka kaikesta tämän taloudellisen
kotieläimen tuottamasta hyödystä huolimatta ei koskaan suostunut sitä
karjojensa joukkoon liittämään.
--Ne ovat siivottomia, väitti hän naapureilleen, jotka häntä tuosta
kevytmielisestä vastatunteesta pyrkivät joskus tuiki kiivaastikin
nuhtelemaan. Jos niitä pitää kiinni, ne vinkuvat ja röhkivät koko
päivän, niin ettei niiltä kukaan kuule omaa ääntään koko kartanossa, ja
jos ne päästää irti, ne tunkeutuvat joka aidan raosta peltoihin ja
puutarhaan. Ei, pitäkööt läskinsä! Minä tulen kyllä toimeen
omillanikin.
Musti oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin pian kuin kujalle
ilmestyi »Tornion vieraita», kuten kylänsikoja yleensä paikkakunnalla
kutsuttiin, oli Musti kuin Jehu niiden kimpussa. Ne tunsivatkin hänet
jo kaukaa ja syöksyivät heti portin taakse päästyään röhkäisten
katajikkoon.
Lehmä oli hirveä eläin Mustin mielestä. Eikä hän voinut ymmärtää,
kuinka tuollaisia petoja ollenkaan siedettiin sivistyneessä
yhteiskunnassa.
Annapas olla vain, että ne sattuivat kapealla kujalla tai kruunun
maantiellä vastaan tulemaan, niin eikös ne pysähtyneet joka sorkka
ensin tuhmasti töllistelemään, sitten noilla pelottavilla
otsakoristeillaan häntä keihästämään. Eikähän siinä haukkuminen
auttanut, täytyi vain vilistää pakoon, minkä kintut kannattivat, jopa
usein yli aidankin henki kurkussa loikata, jos mieli päästä asiasta
pelkällä säikähdyksellä.
Mustin ainoa lohdutus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt Hovin herran
itsensä niitä ruokkivan tai hyväilevän. Siitä päätteli hän, että ne
eivät mahtaneet olla sen enempää isännänkään suosiossa, vaikka tämä
jostakin selittämättömästä heikkoudesta hameväkeä kohtaan ei kyennyt
niitä kokonaan tiluksiltaan karkoittamaan.
Lampaita sensijaan olisi ollut hyvin lysti ajaa takaa, samoin kanoja,
mutta sitä ei saanut tehdä, sillä siitä sai selkäänsä ja voi joutua
säkki päässä lammasläävään teljetyksi.
Hevosista Musti piti. Ne olivat kauniita ja komeita eläimiä ja niiden
kanssa oli niin hupaista juosta kilpaa. Ilokseen hän oli huomannut
isännänkin niitä usein taputtelevan ja suksuttelevan.
Mutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin
hullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka
saattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa
olennossa herättää. Se oli ampiainen.
Syynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään
erikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika,
joka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.
Samaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi
kasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta
muutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.
Kerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli
joitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti
piilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla
tienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain
ihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan
mielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon
viikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken
varmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen.
Mutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!
Hän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä
siinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo
toinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan.
Silloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja
nuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova
sydän oli sulanut siitä.
Olihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut
erästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se
olikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa
hänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta
raskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni
toisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.
Eikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin,
kuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen
vensperin sydämeen.
Hän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.
Ampiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen
vuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin
poika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut
sieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen
päässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.
--Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!
Miksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja
ystävällisesti maanitteli?
--Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum...
Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen
toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan
selvään: sum-sum-sum...
--Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!
--Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten
pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä
tässä nyt oli kysymys.
--Haetaan, Musti, haetaan!... Pus kiinni!
Ja vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.
Silloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä
sammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut
maahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että
hän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti
haukahdellen kuopimaan...
Sieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka
Musti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta
sitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut
koko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne
olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä
hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki
turvattomina hilkkasivat.
Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle
hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt!
Nyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä,
juuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni
riippumaan.
--Voivoivoi!
Musti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään,
koettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota
takkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja
piehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla,
jonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi
rynnäköllä paennut.
Mustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän
koettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä.
Eikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa
»sum-sum-sum», kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja
mielipahan ilmauksiin.
Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut
varsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää
vihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten
ehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin
kaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman
välittömän voimansa sitä etsiessä.