Hovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi
Hovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.
Aluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin
paljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä,
eläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa
vallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän
vaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon
sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten
järkähtämättömästi noudatettava.
Sanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.
Aina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti
vain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä
tuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.
Hänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään.
Muutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan
torppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti
Hovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin
olosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin
hänen entisensä.
Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä,
harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista,
kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat
talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän
lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa,
kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen
ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat
tunnetaan.
Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut
arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät
auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle,
pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin
hullunkurisen sivuleiman.
Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin
hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä
enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen
nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti
pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin
hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi
Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä,
valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä,
riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.
Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän
silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti
vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä
laskettiin.
Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista
tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi--ja Mustilla oli tarkka
korva siinä suhteessa--suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin
vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä
tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille
päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän
jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.
Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen
rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen
seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.
Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa
vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin
parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella
kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti
kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä,
kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan
julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta
ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta
ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.
Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina
varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja
häväistyksi.
Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra
kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei
ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että
jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran
edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan
poikaviikarin päähän.
Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra
ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia
oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.
Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä.
Vaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän
jälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo
toinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.
Se nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet
suolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen
kitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen
tottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen
iloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.
Mutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma
koskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi
milloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn
rasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä
sellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!
Musti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan.
Syöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä
ja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja
uskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin
sanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa...
Ja mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan
eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä
jalkojaan jytyyttämättä.
Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen
suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja
pöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka
talon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista
intoaan ja asianharrastustaan.
Jos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu
nulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis
myöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!... Hyi, häpeä!
Ja Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta
voimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.
Ei ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka
tuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta
siitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain
piti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua
nimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän
todellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä
hyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin
rengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon
emäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä
takalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen
pelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.
Ikävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta,
puristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen
kämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina
niskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän
siitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi
Musti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä
senjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.
Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana
hänelle.
Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea,
kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten
hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä
mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin
mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.
Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut
paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin
talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan,
eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli
hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.
Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden
yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.
Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja
vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden
silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta
vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan
lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen
tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä,
liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa
luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen
ympärillään.
Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään,
voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain
oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme
mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä
ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan
varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut
pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen
viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.
Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa
tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä
poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.
Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä
muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta
turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin
mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä,
että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään.
Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa
tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.
Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia.
Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan
kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat
Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti
kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi
juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen
arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.
Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan
laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä
mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli
tutun rinta-äänen sanovan takanaan:
--No, hei Musti!
Musti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin
silmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi
säikähyttämään.
Olihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja
höyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran,
mutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää
tuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja
sitten...!
Sitten mentiin kaarena ilmassa, tehtiin välillä pari kuperkeikkaa ja
pudottiin suinpäin keskelle lahtea, niin että vesi soi koskena korvissa
ja nuo pienet hopeankarvaiset kuutamokalat näyttivät joka suuntaan
peljästyneinä pakenevan.
Kerran vain ehti Musti kiljahtaa mennessään.
Ja sitten ... sitten tuli kaikista pahin.
Tuo punainen, höyryävä hirviö paiskautui myöskin veteen ja näytti
pärskyen ja kohisten lähtevän häntä takaa ajamaan. Nyt karmivat kylmät
väreet todellakin Mustin selkäpiitä.
Hän vilkaisi kuitenkin vielä taakseen, tullen nyt vaaran koko
suuruudesta täysin vakuutetuksi. Eihän se ollut enää kuin muutaman
sylen päässä. Nyt, nyt, nyt se päästi jo riemuhuudon:
--No, hei Musti! Tuleeko sinusta uimamaisteria?
Päälle se pahuus tulee! ehti Musti ajatella. Tästä on leikki kaukana.
Tässä on henki kysymyksessä. Tässä ei auta muu kuin käyttää käpäliään.
Musti oli lähtenyt uimaan vinoon kohti kotirantaa. Hän ei ollut
suinkaan mikään halveksittava urheilija, mutta tuo toinen tuntui olevan
vielä parempi. Nyt, nyt, nyt se jo sulki maihin pääsyn häneltä...
Tuossa se pärskyi ja polki vettä jo hänen edessään. Ja jälleen sama
rajattoman, pakanallisen riemun karjahdus:
--No, hei Musti! Terveisiä saunasta. Tiedätkö, että minä olen
Vesi-Hiisi itse, ja nyt mennään suoraan alas minun valtakuntaani.
Musti kääntyi kauhulla pois hänestä ja lähti viivana pitkin lahtea
viipottamaan.
Hän oli aina peljännyt ja hävennyt alastomia ihmisiä. Se mahtoi olla
joku perinnäinen, vuosituhansien takainen tunne hänessä. Rengit olivat
joskus saaneet hänet saunaan narratuksi, eikä Musti unohtanut tuota
tapausta milloinkaan. Puhumattakaan siitä, että siellä oli ollut kuuma
kuin helvetissä eikä koskaan voinut tietää, saiko kuumaa vai kylmää
vettä saparolleen, olivat kaikki nuo oudot, alastomat, eläimelliset
haamut hänen ympärillään täyttäneet hänen sielunsa syvällä tuskalla,
häpeällä ja ahdistuksella...
Eihän luomisen kruunun sopinut noin esiintyä. Eiväthän ne olleet edes
ihmisen näköisiä. Kuuluihan ihmisen olemukseen kuumimpanakin
kesäpäivänä ainakin paita ja housut, jotka tosin voi pahimmassa
tapauksessa korvata myös hameilla, mutta jotka olivat ehdottomasti
välttämättömät, jos mieli Mustin voida ketään edes vertaisekseen, saati
sitten itseään ylemmäksi ja paremmaksi olennoksi tunnustaa.
Nuo olivat, noiden täytyi olla alempia olentoja! Mistä lienevätkin
olleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät
kauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä
täytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan
kirkkaan taivaan alle.
Hänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se
auki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle
kirmaisemaan.
Mutta siitä asti hän tiesi varoa saunaa eikä häntä saatu enää koskaan
sinne sisälle houkutelluksi. Koko löylyn haju oli hänelle
vastenmielinen. Ja kun rengit lauantai-illoin astuivat alastomina, vain
koivunvasta verhonaan, pihan poikki, siirtyi Musti aina murheella
syrjemmälle tuumimaan, kuinka ruma ihminen itse asiassa oli ja kuinka
vähän tuo poloinen näytti sitä käsittävän.
Eihän Musti itsekään alastomana käynyt. Olihan hänelläkin turkki, ja
hyvä turkki olikin, siistinä ja sopivaisena pukimenaan. Kylläpä hänkin
mahtaisi olla kaunis kuvatus, jos hänet äkkiä vedettäisiin siitä ulos
ja heitettäisiin tuonne tunkiolle kuin nyljetty oravanpoika!
Eikä Musti voinut olla kauhistuen ajattelematta, mikä hirveä hetki se
olisi, jos häneltäkin äkkiä kaltattaisiin karvat päältä noin visusti
eikä jätettäisi muuta kuin joku haiven sinne tänne vain pilkan
vuoksi...
Mutta kaikki nuo vastenmieliset tunteet ja kauhunkuvat olivat vain
pelkkää lastenleikkiä niihin verraten, jotka tällä hetkellä
tärisyttivät hänen sydäntään ja munaskuitaan.
Hovin herran hahmossa pitkine, kahtia jakautuvine partoineen ja
hujanhajaisine hapsineen oli jotakin niin vauhkoa ja hurjistunutta, kun
se vedenpintaan ilmestyi, että se vaikutti Mustiin todellakin
hitonmoisesti, vesihirviön tapaisesti. Jos tuo nyt saa minut kiinni,
niin olen hukassa, ajatteli hän... Mitä, mitä? Eikö se peto jo
tarttunutkin häntä hännänpäähän?
--Näkki vie, Näkki vie! kuului jo voitonvarma kiljaisu hänen takanaan.
Musti kääntyi hätäisesti puraistakseen vaikka häntänsä poikki, mutta
vapautuakseen kaikin keinoin tuosta ilmetystä paholaisesta.
Hän oli joka tapauksessa päättänyt myödä henkensä kalliista. Mutta kun
hän kääntyi iskeäkseen leppymättömään viholliseensa, olikin tämä
kadonnut, uponnut kuin kivi syvyyteen.
Musti ensin ilahtui suuresti tuosta ja käänsi heti kurssin suoraan
kohti kotirantaa. Mutta pian hän kuuli altaan tuolta syvyydestä
epäilyttävää porinaa. Hän vilkaisi sinne, ja nyt vasta hän tiesi, mitä
paanillinen, luonnon pyhistä onkaloista kumpuava pelko oli.
Uihan siellä hänen allaan tuo uponnut vesihirviö, tuo kuollut, valkea
vainaja pitkine partoineen, ui yhtärintaa hänen kanssaan, vaikka
kyynärän verran vedenpintaa alempana... Se oli kamala näky. Sydän
seisahti, jäsenet jähmettyivät. Jos se nyt, nyt juuri tarttuisi hänen
koipeensa ja alkaisi vetää häntä mukanaan yön ja pimeyden
valtakuntaan...
Eikös tarttunutkin? Nyt se veti!
Nyt mentiin, Musti kulta. Hyvästi nyt, ihana maailma!...
Hän seisoi jo pystysuorassa, pää enää vain hiukan vedenpintaa ylempänä.
Se oli hirveä hetki.
Jumalille kiitos, pulpahti tuo turman henki jälleen vedenpintaan. Ja
ikäänkuin katuen äskeistä käytöstään, hän ei enää päästänytkään Mustia
yksin vedenvaraan, vaan toisella kädellä häntä tukevasti kannattaen
veteli toisella heidät kumpaisetkin suoraan kohti kotirantaa. Apu
saattoikin olla tarpeellinen, sillä Mustin sydän läpätti vielä
äskeisestä säikähdyksestä aivan haljetakseen.
--No, hei Musti! Nyt sitä mennään oikein höyryn voimalla.
Ja eikös pahalainen ruvennutkin vielä viime tingassa puksuttamaan kuin
höyrylaiva!
Musti välitti viisi hänen puksutuksistaan, kun vain kuivalle pääsi ja
sai enimmän veden turkistaan pudistetuksi. Pari kolme kertaa sitten
kovasti haukahdettuaan tätä jo hengenvaarallista hevosenleikkiä hän
lähti kiitämään pitkin pihamaata koko saunaväen suurimmaksi iloksi,
joka oli siihen törmälle heidän maihinnousuaan nauramaan kokoontunut.
--Hei, hei, Musti! Nyt me kumpikin taas kymmenen vuotta nuorennuimme.
Mutta Musti ei ollenkaan pitänyt tämäntapaisista
nuorentamis-yrityksistä. Kului pitkä aika tämän jälkeen, ennen kuin
hän saattoi vilpittömästi ja hyvällä omallatunnolla Hovin herran
kättä pudistaa, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän tohti vanhalle
mielipaikalleen laiturinpäähän istahtaa.
Mutta aika kaikki haavat parantaa. Niin tämänkin.