Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä
rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti
tavannut.
Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin
haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean
lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta
pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että
kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin
äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.
Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että
mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä
tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli
liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten,
iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa
säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.
Vallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä.
Mutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin
tienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui
kuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla
päärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira
haukahtanut.
Oli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä
Hovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli
hätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle
kuupertunut.
Säätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle
keräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat,
joilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.
Oli, sairas oli herännyt tainnoksista.--Kyllä, rovasti oli juuri
sairaan luona.--Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.
Kylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja
myssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä
mustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin
nolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista
ujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.
Puhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain
alituista hiljaista nyyhkimistä.
Pirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo
viime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja
taannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.
Eihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin
rouvan kuolemasta.
Musti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.
Se oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä
niin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä,
teki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs,
ystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien
erilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne
alkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.
Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias,
minne minä nyt joudun?
Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.
Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt
enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin
tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.
Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut
sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat
jäljet taas aivan selvästi kartanolle.
Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa
haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta... Ei, nyt hän
ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen
isäntänsä.
Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen
porstuaan.
Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova
seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi
tajuamaan.
Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.
Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli
paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.
--Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä
hakee?
--Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole
meidän kylän koiria.
--Mikä lie kulkukoira!
--Kolmella jalallahan tuo käveleekin... Hyi, kun on veressä yltäpäältä!
--Jos se sitten onkaan oikea koira.
Mikäs se sitten olisi?
--Sepähän sellainen.
--Minkälainen?
--Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin...
--Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein
rupesi karmimaan.
--Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin
naapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin
koira. Seh, tule tänne, Musti!
Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa
todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet
tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.
--Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.
--Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!
--Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua
matkamiestä ja reppuria.
--Ja sikaa ja lehmää, heh, heh...
--Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.
--Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!
--Kyllä koira haavansa nuolee.
Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään
silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään
hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon
tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä
kaikesta enemmästä lähentelemisestä.
Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?
Musti pyrki jälleen ulos.
Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes
takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven
eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.
Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi
sisälle samassa avauksessa.
Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta
ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa.
Musti pisti päänsä varovasti sisälle.
Seikkailuhalu oli mennyt häneen.
Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla
istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla
ovilla kulkevansa.
Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta
ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo,
pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen
käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut
ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.
Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli
täytynyt erehtyä.
Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta
toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä
ihmettelemään.
Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä
koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti
kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.
Musti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.
Ei tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.
Musti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen
tutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden
kävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo
toinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.
He lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri
silloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!
Siinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt
sellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti
läpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.
Hän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti
kuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian
hullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä
joskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän
painautui varovasti tuolin alle.
Sitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut
mitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.
Musti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei
ehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen
lumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.
Koko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä
ollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan
vaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas,
oli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli
ollut järkkyä juuriltaan.
Varsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa,
joita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.
Nyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin
mietteisiin...
Niistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että
hänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan
tuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.
Seuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi
olevan paljon ihmisiä.
Musti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.
Hovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan
taampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven
läpi, mitä peräkamarissa tapahtui.
Ja kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.
Sairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen
seinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki,
kuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän
ääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa
raamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista
nuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi
vuoteen pääpuoleen polvistuneen.
Hovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella,
tavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo
päällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä
uppo-uudessa tilanteessa.
Tiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä
perkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta
eteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen
sielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.
Ei! Ei niistä ainakaan päällepäin näkynyt merkkiäkään, vain sen verran,
että hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin Mustikin eikä ymmärtävän tästä
kaikesta tuon taivaallista...
Lääkäri saapui. Hän karkoitti heti kaiken väen sairaan luota, jääden
hänen kanssaan kahdenkesken.
Musti sai väistyä muiden kera pirtin puolelle. Mutta tuo näky painui
ikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen
hienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi
vihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä
kuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin
katsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.
Musti oli ensimmäisen kerran elämässään tuntenut kuoleman läheisyyden.