Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka
sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko
häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä
uskonkappaleista.
Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä
Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt
sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut
hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli
tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä
hengellistä ylpeyttäkin.
Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis
hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko
rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.
--No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.
Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.
He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui
joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos
se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia,
mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa
hänelle tuhlaamatta.
Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä
joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen
silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin
huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt
mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.
Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira
Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja
niistäkin kunnialla suoriutuneen.
Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän
tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä
siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti
heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka
ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.
Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt.
Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti
kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti
uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina
pyrkikin äkeästi murahtelemaan.
Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli
puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen
vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli
kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla
sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja
oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja
oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta
turvallisuudestaan.
Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton
päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.
Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta
ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon
kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein
järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin
vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti
väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.
Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen
tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien
kokemusten opastamana omaksunut.
Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos
hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta
myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni
väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan...
Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.
Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen
päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti
pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin
kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin
ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.
Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle,
sen edessä oli hänen odottaminen.
Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja
talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa
kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.
--Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti
kotona?
Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.
Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra
kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on
tuulessa kahtia jakautunut.
--Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja
osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen
hevonen on hakemassa lääkäriä... H----tti!
Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin
vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen
turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen
koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä
ankarimpaan itsepuolustukseen.
Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.
Orhi on karannut kahdelle jalalle.
Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!... Nyt, nyt juuri tapahtuu
suuri onnettomuus!...
Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen,
sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin
entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni... Mutta nyt, nyt
juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan...
Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!...
Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen
ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen
vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.
Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja
ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.
--Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies
olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos
samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.
Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja
kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin
hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän
taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä
sylkähtävän.
Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?
Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt
pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei
tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella
tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä
silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa...
Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!...
Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin
tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään
otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa
ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen.
Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän
uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta
sekaantumista.
--Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh!
Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?
--Minunhan se.
Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen
hyväiltäväkseen.
Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin
taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän
on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa
siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.
Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää
hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.
--Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.
Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän
nyt pyyhkäisi turkin helmaan.
Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli
hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten
päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan
Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin
nilkutti Hovin herran turviin.
--Seh! Mikä sinun nimesi on?
--Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.
--Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran
sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri
tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.
Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut
naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta.
Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut
kainalossa, hän oli valmis lähtemään.
--Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.
Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.
Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.
Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.
Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin
muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.